Viikon verran säheltämistä

"Piäset paljon pitemmälle, kun myönnät olovas viäräss ku että todistaisit olovas oekeessa."

Miusta ois joskus hienoa kertoa teille, kirjoittaa, että en oo sekoillut, sählännyt tai säntäillyt minnekkään koko viikon aikana. Valitettava totuusta taitaa kuitenkin olla, että miun tapauksessa se ei taida olla mahdollista. 

Tänä maanantaina, hyi maanantai, mie taas sähläsin, sokelsin ja sotkin kaiken ihan olan takaa. Selkkareilla pidettävässä visailuissa sotkin ja sönkkäilin ties mitä, mutta onneksi se teki visailusta vain hauskempaa. Itselle nauramisen osaaminen on hienoa ja ainakin hauskuutta tuntuu riittävän. 

"Omalla kustannuksella naaraminen ee maksa mittään."

Tiistaina sain melkein koko päivän keskittyä hakemuksen kirjoittamiseen, aamupalan laittamisen ja ryhmän pitämisen ohella, ja niin tervaa ja liisteriä kun se tuntuu joskus olevankin, siitä on vaan kiinni miun ensi vuoden työt. Ei siis sen enempää. 

Keskiviikkona oltiin taas ahkerasti kokkailemassa Pääskylahden kirkolla, tai muut oli ahkeria ja mie olin hirmu hyvä maistelija. Hyvä, että on ees jossain hyvä. Koska biljardissa mie en silloin hyvä ollut ainakaan. Ehkä joku toinen kerta sitten. 

Torstaina laitettiin taas Pääskylahdessa ruokaa ja tälläkin kertaa erittäin epäsäännöllisen muotoisesti pilkotut makkarat oli miun käsialaa. Mutta oli ne kyllä hyviä, vaikka miten epätasaisesti olikin pilkottu. Tällä kertaa olin viisaampi ja pysyin eilisen tappioiden vielä kirvellessä, kaukana biljardipöydästä. Uuno-kortit miulla oli kuitenkin mukana ja vaikka kuinka uhosin, en voittanut kuin yhden pelin. Hitsi. Mutta yksikin peli on jo hyvin! Ens kerralla sitten paremmin. 

"Linnut laalaa vaekka oksa katkijaa. Oha niilä siivet."

Torstaina me oltiin myös lähdössä kirjastoon ja markkinoille. Ei kylläkään siinä järjestyksessä. Torstaina päivästä löytyi jos jonkinlaista muuttujaa, eikä mikään mennyt niin kuin oli suunniteltu, mutta me päästiin kuitenkin lopulta lähtemään markkinoille. Päätettiin kaikki kävellä, sillä eihän Toimarilta kovin pitkä matka torille ollut. Käveltiin verkkaista vauhtia ja kävellessä tunsin taas tuttua äidillistä ylpeyttä. 

Oli älyttömän hieno homma, että oltiin lähdetty kävellen. Ryhmäläiset itse olivat halunneet niin. Yhdellä ryhmäläisistä oli ollut pyörä mukana, mutta hän oli jättänyt sen Toimarille, jotta voisi kävellä yhdessä meidän kanssa. Aivan mahtava juttu! Toisella ryhmäläisellä oli taas ollut ongelmia kävelemisen aiheuttamien hiertymien suhteen, mutta silti hän oli itse sanonut, että voisi kyllä bussikyydin sijasta kävellä. Ja kolmas ryhmäläinen on tosi nopea kävelemään, mutta hidasti vauhtiaan vain siksi, että voisi kävellä yhdessä meidän muiden kanssa. Hitsi, olin niin ylpeä heistä kaikista! Olen edelleen. 

Me pysähdyttiin ensin katsomassa koruja Korupaja Marian Sydämessä, aivan kuin edelliselläkin kerralla käydessämme markkinoilla ja yksi jos toinenkin teki sieltä aivan ihania löytöjä. Sitten minä vielä hommasin meidän kuskeille jouteessani lisää tekemistä. 

Lähtiessämme viimein itse markkinoille huomasin, että joukkoomme oli liittynyt yksi ryhmäläinen lisää. Hänen ei ollut pitänyt tulla tänään, mutta jokainen meistä oli iloinen nähdessään, että  hän pääsi sittenkin mukaan. 

Ei niin iloinen yllätys meitä odotti, kun pääsimme torille. Markkinakojut olivat hävinneet sieltä kuin maan nielemänä. Onneksi sieltä löytyi kuitenkin yksi rinkelikoju, metrilakukoju ja makkarankojukin. Jokainen siis sai jotakin, huolimatta siitä, että torialue olikin jo melkein tyhjä. 

"Kotkat suattaa joskus kurvaella vaekkka matalalla, vuan kanat ee kuunaan korkeelle piäse."

Ostettuamme markkinarinkeleitä, lakuja ja makkaraa jatkoimme matkaamme kohti kirjastoa. Oli alkanut satamaan, mutta kukaan meistä ei tuntunut välittävän siitä. Kirjastoon päästyämme kävin maksamassa myöhästymismaksuni, hupsista vaan ja toiset palauttivat edelliset lainansa. Jokainen lähti etsimään uutta lainattavaa vähän eri paikoista ja minä autoin heitä parhaani mukaan. Löysin itsellenikin muutaman laittavan kirjan, enkä enää edes yrittänyt kieltää itseäni lainaamasta mitään. Sillä kun ei mitään vaikutusta tuntunut muutenkaan olevan. 

Kello oli jo paljon, näin pitkään emme aikaisemmin olleet olleetkaan kirjastossa ja me olimme vasta tulleet. Kaikki olivat enemmän ja vähemmän väsyksissä, sillä käveleminen oli vienyt veronsa. Samoin sade ja kylmä tuuli. Ryhmäläiset alkoivat yksitellen poistua kirjastosta ja vielä muutamat jäivät etsimään lainattavaa. 

Lopulta viimeisetkin meistä olivat valmiita ja lähdimme kohti bussipysäkkiä. Itse olin katsonut oman bussini aikataulun väärin ja jouduin istumaan ulkona kylmässä ja sateessa paljon kauemmin kuin olin luullut. Mutta onneksi sentään olin katsonut ryhmäläisten bussin aikataulun oikein. 

Tänään perjantaina olenkin kotona tekemässä etätöitä. Uskon pystyväni keskittymään hakemuksen kirjoittamiseen paljon paremmin omassa rauhassani kun töissä, jossa minulla on mahdollisuus mennä höpöttelemään muiden kanssa aina kun minusta tuntuu ettei kirjoittaminen edisty. Ja minä olin oikeassa, sain hakemusta edistymään valtavasti ja nyt oikein puhkun intoa sen kirjoittamisessa. Toivottavasti niin on vielä maanantainakin... 

"Jokkaenen suap ansijosa mukkaan, mutta tyytyväeset suostuu myöntämään että näen on."