Hakemuksien viime silauksia

"Tietpä mitä tahhaansa, 

niin se on älykkyyven merkki,

 jos sulla on lystiä sitä tehessäs."

Ensi maanantaina pitää lähettää hakemukset STEAlle. Itse kirjoittelin sitä siitä asti kun jatkohakemusten haku alkoi, viime viikkoon. Viime viikolla en pystynyt antamaan siihen enää enempää. Työkaverit sanoivat, että jossain vaiheessa pitää pystyä sitten sanomaan itselleen, että nyt tämä on hyvä. Minulla se hetki tuli alkuviikosta.

Toiminnanjohtajamme vielä muokkasi sitä hiukan, yhdessä toisen kirjoitustaituri toimihenkilön kanssa. Tämä sopi minulle mainiosti, sillä arvostan heidän taitoaan ja kokemustaan hakemusten kirjoittamisessa paljon. He tietävät mitä tekevät ja tämä laski taakan painoa hartioiltani valtavasti.

Ei minua oikeastaan jännitä, ei vielä, mutta tiedän että sekin aika on jossain vaiheessa. Muissakin hankkeissa on kirjoiteltu hakemusta ahkerasti, eikä voi olla kuin helpottunut, että ne täytyy lähettää maanantaina. Sitten voimme keskittyä muihin asioihin, tietäen että olemme tehneet kaikkemme hakemuksien eteen.

Tähän aiheeseen palaan varmasti vielä, aina kun hermoilen aiheesta, viimeistään joulukuussa sitten.
Olipas se optimistisesti ajateltu, totuus kuitenkin taitaa olla, että alan viimeistään marraskuussa hermoilemaan siitä. Tai sitten heti kun hakemukset on lähetetty. O-ou.

Eilen pääsimme pitkästä aikaa taas kokkailemaan. Hetken kokkiryhmän aikana tunsin äidillistä ylpeyttä, kun eräs ryhmäläisistä kysyi työpariltani tiesikö hän, miksei kananmunia saanut rikkoa suoraan taikinaan. Jos kananmuna on pilalla, menee koko taikina pilalle. Tästä aiheesta oli vasta ollut puhetta meidän tehdessämme sokerikakkupohjaa, joten hetken pääsin ylpeilemään sillä, että opetukseni olivat todella menneet perille...

Sitten kuitenkin kävijä mainitsi, että oli oppinut sen kotitaloustunnilla yläasteella. Siinä meni sitten äidilliset ylpeyteni.. Nostin kuitenkin pääni pystyyn ja ajattelin, että kertaus on opintojen äiti, joten täytyypä muistutella kokkailijoita tästä vielä myöhemminkin.

Kokkiryhmä on tosi suosittu, kaikki toimihenkilöt pyörivät keittiössä, koska siellä tuoksuu niin hyvältä. Kieli pitkällä kaikki kyselevät, että mitä ruokaa tänään on tja sitten he kutsuvat itsensä syömään. Tyypillistä ja hauskaa, heidän hassuttelunsa saa meidät hymyilemään ja kokkailijat ylpeilemään osaamisellaan ja tekemälllään ruualla.

Tänään sitten olemme lähdössä käymään Lappeenrannassa. Mitä ikinä reissu tuokaan tullessaan, odotan sitä innolla. Reissusta varmaankin kirjoittelen ensi viikon julkaisussa, joten pysykäähän kuulolla.

Kolin reissu

"Kun seesot tähtiin alla, 

elä vuan kurnua, 

että elämässäs ee muka

 oo valopilikkuja."

Huh, hieman myöhäisempi julkaisu kuin aiemmin, mutta just äsken päästiin reissusta takaisin kotiin. Kuten ohimennen olin maininnutkin, me käytiin Kolilla viettämässä erään toimihenkilön eläkkeellesiirtymisbailuja. 

Viikko oli kokonaisuudessaan todella omituinen. Tavallisten ryhmien lisäksi, me suunnittelimme Kolin reissua ja joka välissä joka jäi, kirjoitin hakemusta STEAlle. Onneksi sen palautuspäivä on kohta, eikä sitä sen jälkeen tarvitse enää lukea läpi uudestaan ja uudestaan eikä muokkailla. 

Torstaina kahdeksalta olimme sitten jo liikenteessä kohti Kolia. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä, mutta kuvista ja muiden puheista osasin odottaa, että siellä on tosi kaunista. Syksy on lempivuodenaikani ja nyt puiden lehdet alkavat jo muuttaa väriään, joten hetki Kolin kauniisiin maisemiin tutustumiselle ei olisi voinut olla otollisempi. 

Ennen kun pääsimme ihailemaan Kolin kaunista luontoa, kävimme yhdessä kaupassa. Jokaisella meistä paitsi itsejuhlakalulla oli kaulassa lappu, missä luki: "Tänään on hänen päivä." Kauppaan sisälle päästyämme hyppäsi juhlittavamme ostoskärreihin ja niissä hänet työnnettiin ostoksille. Hilpeä porukkamme nosti hymyn ohikulkijoidenkin huulille. 

Muut olivat oikeassa, luonto Kolilla oli aivan uskomattoman kaunis. Huipulta oli pitkä matka alas, ja hieman korkeanpaikan kammoisena se oli pikkuriikkisen tai vähän enemmänkin pelottavaa. Silti entistä korkeammalle oli päästävä, koska kaikki ne maisemat olivat todellakin sen arvoisia. 

Kävelimme yhdessä Ukko-Kolille, mistä jokainen sai sitten lähteä minne halusi. Meistä muodostui pieniä porukoita, joista jokainen lähti eri suuntiin. Sovittuun aikaan meneessä jokainen porukka kerääntyi yhteen ja me lähdimme kohti majoituspaikkaamme. 

Siellä meitä odotti lämmin sauna, jonka jälkeen siirryimme ruokapöytään nauttimaan kerrassaan mainiosta ruuasta. Ahdettuamme itsemme täyteen saimme hengähtää hetken. Tämän jälkeen oli vuorossa illan ohjelmanumero, joihin kuului kolme lauluesitystä, bingo ja tietovisa. 

Seuraavana päivänä kävimme vielä ihailemassa Pirunkirkkoa ja kävelemässä. Pirunkirkko oli todella näkemisen arvoinen. Se oli huikea, kauhistuttava ja jännittävä. Mutta ehkä kaikista niistä ihanista maisemista ja nähtävyyksistä mieleenpainuvin. 

Kaiken kaikkiaan reissu oli mahtava ja ikimuistoinen. Niitä maisemia ei varmasti unohda koskaan. 

"Yks salaisuus yks henki,

yks onni kumpaisenki,

on kirkko tämä,

sen pyhyyttä muistelemma aina"

- Eero Järnefelt,

kirjoitti Pirunkirkon seinään

Kerrassaan omituinen viikko

"Sinä oot justiinsa sen arvonen 

kun mikskä ite ihtes arvijoet." 

"Kun tarjoot iteluottamukselles evästä, 

kuoloo epäelykses näläkään."

Kiitos kaikille tsemppauksesta opiskeluun. Edellisessä päivityksessä mainitsin, miten innoissani ja samalla huolestunut olen opiskeluista. Innostukseni hienoisesti hiipui maanantai aamuna kello 4.00 kun herätyskello soi. Linja-autossa en saanut nukuttua ja huonosti nukuttu yö kostautui ensimmäisellä tunnilla, kun lepuutin silmiäni silmänräpäystä hieman pidemmän ajan.. 

Aiheet olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta opetuksen luentomaisuus ei oikein sopinut minulle. Meillä oli maanantaista keskiviikkoon noin yhdeksän tuntisia päiviä. Ne tuntuivat turhauttavan pitkiltä. Alkuviikko meni siis todella hitaasti. 

Taitaa olla ensimmäisiä kertoja tässä blogissa kun mainitsen miten hitaasti tämä viikko onkaan mennyt. Itsehän olin eilen ihan maanantaissa, koska eilen oli ensimmäinen päivä tällä viikolla töissä. 

Oli hienoa huomata, että asiat pyörivät Majakassa vaikken itse olekaan paikalla. Mahtavaa, että minulla taas on työpari, työt pystyy jakamaan eikä aina tarvitse olla itse joka paikassa. Oli ihanaa, että jokaisena opiskelupäivänä joku työkavereistani laittoi minulle viestiä. He kyselivät miten opiskelut sujuivat, kertoivat miten ryhmät olivat sujuneet tai ilmoittivat, että pääni menoksi oli sovittu vaikka mitä. 

Torstaina pääsimme elokuviin, mitä oli suunniteltu jo pitkään. Kävimme katsomassa Ihmeperhe 2 -elokuvan. Kaikki kertoivat tykäneensä siitä, vaikka luulinkin elokuvateatterissa kuulleeni hiljaista kuorsausta vierestäni. 

Seuraavina viikkoina Majakalla on vaikka mitä tekemistä. Käymme maakuntamatkailemassa Savonrannalla, Punkaharjulla ja Kerimäellä, ryhmät pyörii normaalisti, on palavereja, harjoituksia ja ensi viikonlopussa reissu Kolille. 

Nyt myös pitäisi kirjoittaa STEAlle hakemusta, joka ainoastaan voi taata Majakka-toiminnan jatkuvuuden. Ei siis mitään paineita. Tiedän, että stressi tulee kasvamaan tulevina viikkoina mahdottomasti, vaikka miten yrittäisin ottaa rauhallisesti, rentoutua, luottaa itseeni ja työkavereihini. 

Stressi ja jännitys helpottaa vasta joulukuussa, jolloin päätökset rahoituksesta ilmoitetaan. Tälläistä projektityö on, tiedän sen, olen tiedostanut tämän siitä asti kun työni aloitin. Mutta nyt tämä alkaa vasta konkretisoitumaan ja minua hieman huolestuttaa. Tällä kertaa Majakka-toiminnan jatko on minusta kiinni. Niin suunnaton vastuu minun harteillani. Pelottavaa. 

Onneksi kuitenkin tiedän, että jokainen työkaverini on tukenani ja aion käydä hakemusta läpi monien kanssa. Tiedän myös, että aina kun pyydän apua, joku heistä auttaa minua varmasti. 

Toivottavasti hekin tietävät voivansa tukeutua minun apuuni.

 

Opiskeluintoa

"Kun kaekkesa antaa 

niin se ee oo millonkaan

 liijan vähän."

Maanantaina on jännittävä päivä. Minä nimittäin aloitan taas opiskelemaan. Tällä kertaa sosionomin polkuopintoja, ne kestävät vuoden ja sitten on mahdollisuus hakea tutkinto-opiskelijaksi.

Odotan opintoja innolla, vaikka välillä innokkuus opiskella yllättää itsenikin. Muistan selkeästi kuinka opiskelin merkonomiksi samaan aikaan työskennellen täyspäiväisesti. Ajattelin silloin, että opiskelut olisivat nyt tauolla jonkin aikaa. Jonkin aikaa onkin sitten suhteellinen käsite, ja valmistuin lähiesimieheksi pari vuotta myöhemmin.

Jotenkin olin ajatellut, että "jonkin aikaa" olisi hieman pidempään, vaikka viitisen vuotta tai jotain sinnepäin. Minusta on kyllä hauskaa, että valmistumisvuoteni ovat 2014, 2016 ja 2018.

Tiedostan kuitenkin sen, että jos en olisi töissä Toimarilla, en lähtisi myöskään opiskelemaan tässä vaiheessa. Enkä varsinkaan sosionomiksi, en usko että olisin edes ajatelut sitä. Eikä minusta olisi valmistunut lähiesimiestä.

On vaikea uskoa, että kuukauden päästä olen ollut Toimarilla töissä vuoden. Vuosi tuntuu niin lyhyeltä ajalta, vaikka olen muuttunut siinä paljon. Olen kuitenkin uskomattoman onnellinen, että uskalsin ottaa riskin ja vaihtaa työpaikkaa.

"Pessimisti valittelloo tuulesta. 

Optimisti oottaa, että se muuttas suuntasa. 

Siejä sinä purjees tuulen mukkaan."

Odotan siis opintoja innoissani ja samalla hieman peloissani. Ammattikorkeakoulu on minulle ihan uusi asia. Asiat mitä tulemme opiskelemaan kuulostavat kiinnostavilta ja haluan todella oppia niitä asioita. Mutta minulle on kerrottu, että tällä kertaa kirjoittamisen täytyy perustua johonkin kirjaan tai asiasta kertovaan tekstiin.
Tämä ei ole lainkaan tapani kirjoittaa. Minä kirjoitan mitä päähäni pälkähtää, en siitä mitä olen lukenut. Kirjoitan mielummin fantasiaa kuin asiatekstiä. Mitä sitten, jos asiateksi ei luonnistukaan minulta ollenkaan?

En ollut kuullutkaan sosionomista ammattina, ennen kuin isoveljeni alkoi sitä opiskella. Nyt sosionomeja tuntuu olevan miltei joka paikassa. Alussa en vielä oikein ymmärtänyt mitä se pitää sisällään, enkä ole varma ymmärränkö vieläkään. Tiedän kuitenkin sen (ainakin luulen niin), että sosionomin opinnot pitävät sisällään jotain sellaista, mikä saa ihmisen ajattelemaan eri tavalla.

Sosionomit (ainakin minun tuntemani) löytävät pienistäkin teoista merkityksiä ja kaikista asioista jotain hyvää, he kenties näkevät elämän eri tavalla kuin muut ihmiset. Pienistä palasista koostuvan suuren kokonaisuuden, kun toiset eivät näe kun kokonaisuuden. Juuri tätä opinnoiltani haluan, uusia näkökulmia, jotain mikä avartaa katseeni, niin että minäkin näkisin ne pienet palaset. Toivon, että opinnot tekevät minusta avoimemman ja vastaanottavaisemman.

Enpä siis paljoa opinnoilta vaadikaan.