Eristyksissä: osa 34

 "Voihan tekniset ongelmat

ja itku ja hampaiden kiristys."

-mie

Edellä oleva lainaus kertookin jo paljon siitä, millaisella fiiliksellä lähden kirjoittamaan tätä blogijulkaisua. Kyllä tekniset ongelmat on tämän digitaaliajan vitsaus. Ja etätöiden. Vaikka etätöistä tykkäisi muuten, ni sitten on joku tekninen ongelma tietokoneessa, puhelimessa tai tabletissa, eikä niiden kanssa taistelemisesta kyllä voi sanoa nauttivansa. 

Uskokaa tai älkää, me oltiin eilen digitaalisen markkinoinnin koulutuksessa. Mikä ei kyllä millään tavalla näy tässä blogijulkaisuissa ja tuskin tulevissakaan, mutta tulipahan sellaisella oltua. Vakavasti puhuen koulutus oli todella valaiseva ja se antoi paljon ideoita ja ehkä keinojakin siihen, millä tavalla sosiaalista mediaamme voisi kehittää. 

Kouluttaja puhui vahvasti sen puolesta, että pitäisi rohkeasti uskaltaa olla oma itsensä. Ja hei, sehän on tärkeää muutenkin kuin digitaalisessa markkinoinnissa. Aina pitäisi uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä. Jos vain jaksaa rohkeasti ja sinnikkäästi kokeilla ja yrittää, oma tyyli, oma tapa löytyy varmasti. Pitää löytyä persoona, kouluttaja sanoi. Hän puhui myös siitä, miten sitä ajan kanssa ja ehkä ihan huomaamattaankin kehittyy. Siitä minulla on ihan omakohtaista kokemusta. Juuri tämän blogin osalta. Jos muistatte tai käytte nyt katsomassa ensimmäisiä blogijulkaisuja, ne olivat jokseenkin erilaisia kuin blogijulkaisut nyt. 

Aloin kirjoittamaan blogia silloin, kun tulin töihin Savonlinnan Toimintakeskuksen Majakka-toimintaan. Se oli vuonna 2017 lokakuussa. Kyllä, tässä kuussa minulle tuli täyteen kolme kokonaista vuotta Toimarilla. Aina kuluu hurjaa vauhtia. (Ette varmaan oo lukenut sitä kertaakaan tästä blogista...) Ensimmäisissä blogijulkaisuissa olin niin kovin epävarma siitä, mitä siihen kirjoittaa ja voiko tällä tavalla nyt kirjoittaa vai ei. Hyvän tähden, olen epävarma edelleen. Mutta asiat ovat kuitenkin muuttuneet. Ensimmäiset blogijulkaisut kirjoitimme työparini kanssa yhdessä. Sittemmin, vuodan 2017 jälkeen, työpareistani kukaan ei ole juurikaan halunnut kirjoittaa tähän. No mikäpä siinä, minä kirjoitan. Muistan vielä elävästi, kun blogijulkaisun luomiseen meni huikean pitkä aika. Useita tunteja. Kirjoittaminen ei koskaan ole ollut se ongelma, vaan se, kun olen jälkikäteen alkanut lukemaan kirjoittamiani asioita ja alkanut sitten epäröidä. Sitten olen poistanut ja kirjoittanut tekstiä uudestaan ja uudestaan. Puuduttavaa, turhauttavaa ja turhaa. Nyt en poista kirjoituksista juuri mitään, paitsi omasta mielestäni kaikki hauskimmat jutut siinä pelossa, että kaikki lukijat eivät ymmärrä huumoriani ja siitä tulee sitten sanomista. 

Huomaatteko, pelko rajoittaa minua edelleen. Ja minusta tuntuu, etten välttämättä ole niin hauska kun uskon olevani tai kaverini sanovat minun olevan.

Jossain vaiheessa blogijulkaisut käsittelivät muitakin aiheita kuin meidän kulunutta viikkoamme. Jossain vaiheessa taas blogijulkaisut käsittelivät kenties enemmän omia ajatuksiani kuin työtä. Mutta aiemmin blogilla oli enemmän lukijoita viikossa kun nyt. Mitä pidempään kirjoitin blogia, sitä enemmän alkaa jutuissa näkymään oma huumorini ja kaikki tyhmät juttuni. Niitä ei pysty pitkään peittelemään. Mitäpä sitä suotta.. Ajattelin kouluttajan sanoessa, että pitää rohkeasti olla oma itsensä, että juuri tästä siinä on kysymys. Omasta huumorista, persoonasta ja minun (ja Annen) kohdalla juuri niistä tyhmistä jutuista. Oi voi, nyt kun on ihan kehotettu olemaan juuri tälläinen, niin blogijulkaisuista voi tulla jatkossa vieläkin enemmän meidän tyylisiämme. O-ou..

Huomasitteko muuten, että K-Supermarket Eväskellari oli tehnyt päivityksen siitä, että he lahjoittavat ruokatarvikkeita Savonlinnan Toimintakeskuksen järjestämälle aamiaiselle Kellarpellon seurakuntakodilla. Siinä oli myös kuva kauppias-Samista ja minusta, armas rallimustikkani (autoni) ei ihan ollut mahtunut kuvaan. Siinä julkaisussa oli myös linkki MajakanValo -blogiin, tähän blogiin ja sinä sanottiin, että blogissa kerron enemmän Kepen aamiasesta ja silleen. On hienoa, että voimme tehdä tälläistä yhteistyötä ja lisää yhteistyötä on suunnitteilla. Toivottavasti ensi viikolla voin kertoa siitä jo enemmän. Käykäähän ihmeessä katsomassa tämä päivitys K-Supermarket Eväskellarin facebook-sivuilta. 

Tein eilen muuten TikTokin Majakka-toiminnalle koutuksen ohessa. Ja aloin uudelleen herättelemään meidän Twitteriä. Saa nähdä saako minun teknisillä taidoilla niitä hereille ollenkaan, mutta aina pitää yrittää. Nyt muuten tätä kirjoittaessani huomaan, että kirjoitan tätä blogijulkaisua, aivan kun joku vastaisi minulle. Harvemmin julkaisuista tulee kuitenkaan mitään palautetta. Paitsi joskus jotkut mainitsevan huomanneensa, että kirjoitin heistä blogiin. Esimerkiksi meidän talousvastaava kertoi kyllä lukeneensa blogijulkaisusta kertomukseni siitä, kun järjestin hänelle aivojumppaa. Ja tosiaan, palautetta on kyllä kiva saada. En pysty kehittämään tai muuttamaan blogijulkaisuita, jos en tiedä miten tai millä tavalla niitä pitäisi muuttaa. Palautteiden antamisessa on kuitenkin hyvä muistaa, että kritiikkiä voi antaa rakentavastikin. Negatiivinen palaute ja haukkuminen ei ole kenestäkään kivaa, eikä se edistä mitään. Aiheuttaa vain pahaa mieltä. Se on hyvä muistaa kaikkialla palautteiden antamisessa. Asiat voi ilmaista positiivisen kautta ja sitä kautta saa viestin perille huomattavasti varmemmin. 

Ainoa muutos tällä hetkellä, jonka olen tainnut blogiin tehdä palautteen ansiosta, on fonttikoon suurentaminen. Aiemmin kirjoitin blogijulkaisut normaalilla fonttikoolla ja lainaukset suurella. Nyt kirjoitan teksin suurella fonttikoolla ja lainaukset suurimmalla. Ja täytyy myöntää, että vaikka se näyttävästi pidentää blogijulkaisuiden pituutta ja ne voivat näyttää kamalan pitkiltä, niin on blogijulkaisuita nyt helpompi lukea. Ja eihän julkaisut en pidempiä ole kuin normaalillafontilla, ne vain näyttävät siltä isompien kirjaimien takia. 

Nyt harhauduin aiheesta. Eikä minulla ole enää aavistustakaan, mistä aiemmin meinasin kirjoittaa. Joten pitää soveltaa... Mutta koska en keksi mitään, niin yritän tässä hypnotisoida koiraa liikuttelemalla sormea edestakaisin. Että sellasta tällä kertaa. 

Tällä viikolla on ollut tekemistä vaikka kuinka. Ja ensi viikolla sitä on edelleen. Niin paljon on kaikkea, ettei niitä voi mitenkään muistaa ja sitten tuppaa unohtumaan yhä useampi asia. Olenkin tällä viikolla ajatellut, että otan yhden asian kerrallaan ja kun olen sen saanut tehtyä niin sitten vasta siirryn seuraavaan. Voi olla kätevämpi, kun ei tarvitse koko ajan pyörittää mielessä, mitä kaikkea pitikään muistaa. Jos tämä toimii hyvin, niin siitähän voisi tulla ihan normikäytäntö. Ei miljoonaa asiaa koko ajan, vaan yksi kerrallaan. 

Nyt kone alkaa taas temppuilemaan, joten lopetan vielä kun saan tän julkaisun julkaistua. Ensi viikkoon! 

"Lopeta hyvän saan aikaan.

Eli silloin kun tietokone vielä toimii."

- mie edelleen

Eristyksissä: osa 33

"Kun tietokoneiden kanssa on ongelmia,

joutuu itse keksimään lainaukset.

Ärsyttävää. Eikä oikein toimi. Tämäkään."

-Mie

 

Tällä viikolla ongelmat tietokoneiden kanssa ovat jatkuneet. Ja puhelinkin on alkanut temppuilmaan. En käsitä. Eikä kyse ole mistään yksittäisestä tietokoneesta. Työkoneeni temppuilee, mutta kun olen tällä viikolla ollut suurimman osan päivistä etätöissä, niin nyt myös kotona oleva työkoneeni temppuilee. Miten se on oikein mahdollista. Ja se puhelin... 

Tämä viikko on ollut kovin erilainen. Olen ollut kaikki päivät paitsi tiistain etätöissä. Etätöissä on itseasiassa aika huippua. Ilman häiriöntekijöitä (joita myös työkavereiksi sanotaan) pystyy keskittymään huomattavasti paremmin koneella työskentelyyn. Ryhmä pyörivät lähes normaalisti, vaikka olisimmekin etätöissä. Tällä viikolla olen käynyt normaalista Savolaisilla Selviytyjillä ja Pääskylahden seurakuntakodilla keskiviikkona ja torstaina. Etänä olen koettanut herätellä ryhmäpuhelulenkkejä, joita teimme päivittäin keväällä. Se ei ole onnistunut kovinkaan hyvin. Tai oikeastaan ollenkaan. Kävimme me kävelemässä yhden ryhmäläisen ja koiran kanssa maanantaina, mutta ryhmäpuhelulenkki se ei ollut. 

Se oli muuten upea reissu. Me päädyimme seikkailemaan Casinon lähellä olevaan saareen ja otimme sieltä upeita kuvia. Syksy on niin kaunista aikaa. Minä jopa kiipesin puuhun. Ja me nähtiin tikka. Lisää kuvia tästä reissusta on nähtävissä Majakka-toiminnan instagramista ja facebookista. 

Eilen, torstaina, me käytiin Majakan kävijöiden kanssa SaPKon pelissä. Se oli minulle tämän syksyn ensimmäinen ja työparilleni Annelle se oli ensimmäinen ties miten pitkään aikaan. Meidän jutut pelissä oli ihan levottomia, mutta sehän ei ollut mitään uutta. Me käytiin ostamassa myös SaPKon kangasmaskit ja ai vitsi ne on hienot. 

Majakka tarjosi myös makkarat pelissä ja voin kertoa, että kun me kahdestaan Annen kanssa niitä useammalle hengelle haettiin, ni ei kädet ihan riittänyt. Mutta saatiin makkarat ja pillimehut kuitenkin perille asti. Ja pitihän meidän myös somettaa. Ensin otin kuvia Annesta ja järjestyksenvalvojasta ja sitten eräs ryhmäläinen otti Annesta ja minusta Savonlinnan Toimintakeskuksen ja Hyvä Kiertää Oy:n mainoksen edessä. Olin myös onnistunut vahingossa neuvomaan Annea väärään paikkaan, josta hänet oli ohjattu sitten pois. Ja se oli ihan oikeasti vahinko. Olipa pelin aikana myös sellainen hetki, jolloin viisas Anne joutui kysymään minulta, miksi Ketterän maalivahti lähti maaliltaan pois kesken pelin. En tiedä miten hyvin epämääräinen selitykseni siirretystä rangaistuksesta onnistui, mutta Anne ainakin esitti ymmärtäneensä mistä siinä oli kyse. 

Kaiken kaikkiaan meillä oli pelissä tosi hauskaa. Toivottavasti pääsemme lähtemään sinne uudestaankin yhdessä ja ensi kerralla toivon mukaan vielä isommalla porukalla. 

Ensi viikolla jatkamme osittain etänä ja osittain työmaalla ja odotan sitä jokseenkin innoissani. Sitä ei ikinä tiedä mitä tulee tapahtumaan ja mitä kaikkea sitä saakaan päähänsä, kun viettää koko päivän ihan itsekseen. 

"Onneks mie en oo vanhanaikainen ja liian asiallinen. Sie oisit Iiris miun kanssa ihan ihmeissäs." - Anne

"Mie oon siun kanssa ihan ihmeissäni jo nyt. " -Iiris

Eristyksissä(kö edelleen?): osa 32

"Kokemustemme tulisi olla majakoita 

jotka näyttävät tietä, 

eikä ankkureita,  

joihin kiinnitämme laivamme."

-Kaikki lainaukset ovat kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

 

Pitkästä aikaa blogin uutta julkaisua. Tästä sitä taas näkee, että vaikka miten asioita suunnittelee niin ei ikinä voi tietää mitä tapahtuu. Nykyään kun miulta kysytään, että oonko menossa jonnekin, en vastaa siihen enää, että kyllä. Vaan todennäköisesti tai että tarkoitus olisi. Tai jotain muuta. Koska ikinä ei vaan voi tietää varmaksi. Varsinkaan nyt korona-aikaan. 

 

Tässä on itsekin pitänyt ruveta opettelemaan kasvomaskien käyttöä ja voin sanoa, että se tosiaan vaatii opettelua. Ainakin omalla kohdalla. Mutta onneksi maskeja on mahdollista ostaa jos jonkinlaisia ja voi sitä kautta löytää iloa ja asennetta niistäkin. Ne voivat olla tosi nättejäkin ja tärkeintähän niissä on, että ne suojaa itseä ja toisia. 

 

  "Älä seiso esteenä omalla tielläsi."

 

Tämä viikko alkoi Kellarpellon seurakuntakeskuksen aamiaisella, jonne ruokatarvikkeet lahjoitti tavalliseen tapaan K-Supermarket Eväskellari. Tällä kertaa uuden kauppiaat halusivat ottaa kuvan, jotta voisivat somessa kertoa, että tukevat tälläistä toimintaa. Hieno ajatus. Harmi vaan, että itse harvemmin onnistun kuvissa.

Maanantaina minulla oli myös koulun Teams-tapaaminen. Muistatteko kun aiemmin blogissa kerroin, että olen hyvä tietotekniikan kanssa? Noh, en todellakaan ole. Tunnun aina Teams-tapaamississa olevan väärässä kokouksessa, verkkosivut kaatuilevat ja loppuvaiheessa koko Teams-sovellus heitti minut ulos. Just kun olin päässyt kehumasta... 

 

"Hiekka rannalla on aina samaa.

Vain askelten jäljet vaihtuvat."

 

Toimarin ryhmässä maanantaina etsittiin Huomaa Hyvä -toimintakorteista omia vahvuuksia ja kerrottiin niistä sitten koko porukalle. Se oli hauskaa ja oli hienoa huomata, miten ryhmäläiset löysivät vahvuuksia itsestään. He löytävät asioista aina jotain sellaista, mitä en osaa odottaa. Aikaisemmin en pitänyt siitä, niin yllättävistä käänteistä. Mutta nyt osaan arvostaa sitä ihan eri tavalla. Sillä niistä tilanteista pystyn oppimaan kaikista eniten. 

 

Tiistaina meillä puolestaan oli talon aamupala, missä yritin vakuuttaa yhtä aamupalan syöjää istumaan vieressäni. Aikaisemmin kun hän oli istunut viereisellä penkillä, olin häslätessäni tönäissyt häntä ja läikyttänyt hänen kahviaan. Tästä syystä, hän ei asetu viereeni istumaan enää aamiaista syödessään.. Kerran jos vahingossa vähän kahvia läikkyy niin.. Myöhemmin koetin vakuuttaa toista syöjää istumaan viereeni. Onnistuin kuitenkin kertomaan, että eräs toimihenkilöistä ei suostu istumaan vieressäni enää, koska kerran ammuin häntä ketsupilla vahingossa. En tiedä kuinka vakuuttavaa  tämä oli, että vieressäni KANNATTAISI istua. Pikemminkin tuntuu, että nyt ainakaan kukaan ei istu lähelläkään minua.. 

 

Tiistaina meidän piti suorittaa ensiapu -verkkokoulutus. Me teimme sen työparini Annen ja toisen toimihenkilön kanssa kolmestaan. Virhe. Kävi ilmi, että nämä kaksi olivat vieläkin surkeammat tekniikan kanssa kuin minä. Uskomatonta. Ja jatkuvasti uusien ongelmien ilmaantuessa huomasin, etten ollut kovinkaan kärsivällinen. Onneksi saimme koulutuksen kuitenkin hoidettua ja nyt sitten innolla odotamme seuraavaa koulutuspäivää, joka onneksi on paikanpäällä eikä verkossa. Toisaalta edellisen koulutuksen tarinoita kuunnellessani en ole yhtään varma siitä, onko sekään hyvä juttu. Että harjoitteita tehdään ryhmässä, yhdessä, livenä. 

 

Keskiviikko oli kiireinen, Annella hyvinvointiryhmä aamupäivästä, minulla Pääskylahti, josta piti suoraan kiirehtiä etätapaamiseen. Onneksi ei tarvinnut olla omalla koneella. Torstaina olin taas Pääskylahdessa ja värikäs kasvomaskini sai monia kehuja. Pääskylahden kirkolta päästyäni piti taas kiiruhtaa verkkotapaamiseen, webinaariin ja siitähän ei tullut yhtään mitään.

 

Ääneni ei kuulunut hyvin muille osallistujille ja koetin sitten kiireesti tehdä asialle jotain. Muistin, että olin ostanut kuulokkeet ja mikrofonin podcastin tekoa varten ja olin onneksi tuonut ne töihin. Kävi kuitenkin ilmi, että kuulokkeet eivät käyneet tietokoneeseeni, enkä saanut mikrofonia toimimaan. Tai sain sen kyllä lopulta kuulumaan, mutta vääristynyt ja pelottava ääni, jollainen se oli ollut tietokoneenkin kautta, ei muuttunut miksikään. 

 

"Elämän purjehduksella ei voi

aina valita satamaansa."

 

Onneksi opettaja kuitenkin keksi, että voisin soittaa jollekin ryhmäläisistäni ja hoitaa oman osuuteni esitelmästä siten. Hyvä idea. Huono puoli siinä kuitenkin oli, että kuulin sitten oman ääneni ja muidenkin äänet tietokoneesta ja kaikuna sitten puhelimesta. Mutta eihän siinä, pääasia, että jotenkin edes toimi. Tästä oppineena pitää ensi kerralla alkaa jo hyvissä ajoin varmistelemaan, että ääni kuuluu ja yhteydet pelaa. Jotain hyvää siinäkin sähellyksessä. Työhuone oli sen jälkeen kuitenkin kuin hävityksen kauhistus, kun olin raastanut kiireessä pakkauksistaan mikin ja kuulokkeet. Olin onnistunut kaiken hässäkän aikana sotkemaan myös Annen työhuoneen, joten perjantai aamu alkoi sitten siivoamisella. 

 

Ensi viikolla onkin sitten syysloma viikko ja saa nähdä mitä viikko tuo tullessaan. 

"Pienikin tähti viitoittaa tietä kotiin."