Eristyksissä: osa 14

"Rikas elämä ei maksa paljon."

Mitäs sitä tällä viikolla onkaan tullut tehtyä? Hmm, maanantaina oli Kellarpellon aamupala koronatilanteen aiheuttamalla erikoissysteemillä, eli lahjoituksina tulleet tarvikkeet jaettiin kävijöille. Tällä kertaa aamiaistarvikkeiden haku tapahtui varsin nopeasti. Alku ryysiksen jälkeen minulle jäi jaettavaksi enää yksi täytetty patonki ja yksi pussi sämpylöitä. Olin ilmoittanut facebookissa aamupalamainoksen yhteyedessä, että lähtisin paikalta pois sitten kun kaikki ruokatarvikkeet olisi jaettu. Tuntui hieman tyhmältä seistä sitten yksin ulkona laatikossa vain täytetty patonki ja sämpyläpussi. Toivoin, että joku tulisi hakemaan ne nopeasti, ettei minun tarvitsisi seistä siellä kymmeneen asti. 

"Ihmisen on lupa tehdä

myös vääriä ratkaisuja."

Joku tulikin ja olin jo yhdeksän maissa Toimarilla. Viikosta olisi taas tulossa erikoinen, perjantaina olisi Vappu, joka tarkoittaisi sitä, että se olisi vapaa päivä. Joten tiedossa oli lyhyt viikko. Monet toimihenkilöistä oli ottanut myös torstaina vapaaksi, joten vain muutamia (viisi) meistä olisi töissä torstaina. 

Nyt on torstai kuin kirjoitan tätä, ja voi hyvänen aika täytyy sanoa. Toimihenkilöistä meitä on töissä tosiaan viisi. Ja huomenna on Vappu... Meillä on siis Vappufiilis. Ja vaikka kaikki eivät olleet ihan pukeutuneet Vappuvermeisiin töihin tullessaan, niin Toimintakeskus kuin on sellainen aarreaitta, että kukaan ei jää kylmäksi, niin ei ilman Vappuvermeitä jääty mekään. 

"Ihminen on kuin kukka.

Vesi ei riitä.

Tarvitaan myös aurinkoa."

Yksi meistä otti päänmyötäisen punaisen lakin ja laittoi siihen tiaran. Yhdellä meistä oli päässään kukkaseppele (ei aito), sellaiset tuntosarvet ja vielä pupun korvat, hänellä oli myös omatekoinen missi-nauha ja joku hörsö kiinnitettynä vartalonsa ympärille. Jollakin oli sydämenmuotoiset aurinkolasit. Minulla oli puolestaan päässä kotoa tuodut pitsikorvat ja myymälästä löydetty upea viitta, jota voi käyttää myös aamutakkina... Muut taitavat tässä vaiheessa olla ottaneet Vappuasusteet pois, mutta minä vain uskollisesti kuljen viitassani ja korvissani ympäriinsä. Täytyy kyllä myöntää, että asiakkaat katsovat minua varsin pitkään... Eikä viitta oikein mainaa pysyä päällä. Olen kyllä kiinnittänyt sen mekkooni hakaneuloilla, mutta viitta vääntävän mekkoni ihan mutkalle. Saa nyt sitten nähdä, että milloin viitsisi luopua tästä... 

"Elämä on lahja,

käärö täynnä yllätyksiä,

ympärillä kultaiset silkkinauhat."

 

Tässä kuva ylhäisestä viitastani. Korvat jää vähän muun kuvan varjoon, mutta kiinnittäkää huomiota niihinkin. 

Elikkä niin, meillä on täällä aika levotonta meininkiä. Mutta onneksi on järjestetään välillä vähän äksöniä, ei oo kuule tylsää kellään. 

"Olethan oma itsesi.

Sinä osaat sen parhaiten."

Viikko on mennyt nopeasti ja tekemistä on riittänyt. Olen saanut jopa ahkeroitua ruotsin esitelmän hiemista vaille valmiiksi. Ja esittämistä, valitettavasti.

Eilen autoin kassahenkilökuntaa radion ihmettelemisessä. Asiakas oli tullut kysymään, että toimiko se varmasti ja sitä me sitten ihmeteltiin. Siis kyllähän ne laitteet toimii, mitkä meillä on tarkastettu, mutta se, miten se toimii onkin sitten ihan eri asia. Onnistuttiin kuitenkin kaikkia nappeja kokeilemalla saamaan cd-soittimen radio toimimaan ja asiakas osti sen. Hyvä me! Asiakas myös sanoi tuovansa sen takaisin, jos ei itse saisi sitä toimimaan. Mutta meillä on kova luotto siihen, että kyllä hän sen toimimaan saa, saatiinhan mekin. 

"Kun olet valmis seikkailuun,

mikään matka ei ole mahdoton."
Kaikki lainaukset ovat kirjasta: Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Eristyksissä: osa 13

"Menestymisen salaisuus on

nähdä mahdollisuuksia siellä,

missä toiset näkevät ongelmia."

- kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakusia ajatuksia

Olen aiemmin kirjoittanut aikeistani alkaa tekemään Majakka-toiminnalle omaa podcastia. Olen nyt lukenut enemmän ja enemmän siitä, mitä oman sellaisen pitämiseen oikeastaan vaaditaan. Ilahduttavaa oli huomata, että se ei vaikuta olevan rakettitiedettä. Vaikka siinä kyllä onkin muutamia sellaisia asioita, joissa luulen, että minulla voisi olla vaikeuksia. 

Uskon kuitenkin, että kaikki se on opeteltavissa. Tietenkin on. Muistan epäuskoni ja jännitykseni, kun minulle kerrotiin, että Majakka-toiminta alkaa kirjoittamaan omaa blogia. Epäröin ja jahkailin paljon, minulla oli paljonkin asioita mielessäni, mistä olisin voinut kirjoittaa... mutta sitten mietin, sopivatkohan ne Majakan blogiin ollenkaan. Olen deletoinut omaa tekstiäni tätä blogia kirjoittaessani enemmän kuin koskaan aikaisemmin, enemmän kuin kaikissa kirjoituksissani vuosien aikana yhteensä.

Ennen blogikirjoituksien kirjoittamiseen meni monia tunteja. Nyt onnistun siinä huomattavasti nopeammin. Kirjoitan mitä haluan sillä kertaa sanoa, ja ehkä luen tekstin kertaalleen läpi, ehkä en. Joskus kuitenkin syynään tekstiäni tarkemmin. En tiedä mistä se johtuu, mutta joskus tuntuu, että kirjoitan blogitekstejä ihan yhtä kauan kuin ennekin. Useita tunteja. Silloin poistan ja kirjoitan tekstin uudelleen, poistan ja kirjoitan sen taas uudelleen... Olen siitä epävarma ja jossain vaiheessa vain turhaudun siihen, mitä pitäisi kirjoittaa tai mainita ja annan sen mennä sitten sellaisenaan, mihin se on päätynyt useiden tuntien jälkeen. 

Majakka-toiminnan pitämässä podcastissä on ehkä se sama kuin blogin suunnittelun alkuvaiheissa. Minun puolestani oltiin päätetty, että blogia aletaan kirjoittaa. Tällä kertaa päätin podin luomisen itse. Mutta yhtä kaikki, päätös on tehty. Blogin luomiseen ei tarvittu mitään erityisiä hankintoja, mutta podin luomiseen tarvitaan mikki. Selailin eilen mikkejä netistä ja niitähän löytyi muutaman kympin mikistä satojen eurojen hintaisiin. Olin jo tehnyt päätöksen ostaa edullinen mikki, kun luin siitä arvosteluja. Siellä luki, että mikki saattaa pätkiä tai nauhoittaa inhottavan tarkasti jotain muuta ääntä taustalla. Siinä kehotettiin panostamaan sellaiseen mikkiin, joka toimii moitteettomasti.

Arvostelu sai minut miettimään, onko halpa tai edullisin vaihtoehto sittenkään paras. Tai eihän se paras varmastikaan ole, mutta onko se paras vaihtoehto minulle. Tiedän kyllä, että hyvään kannattaa panostaa ja tässäkin tapauksessa hyvään äänenlaatuun kannattaa panostaa siinä mielessä, että podin kuuntelijoita ajatellen on parempi, että äänenlaatu on hyvä. Ymmärrän sen, en itsekään haluaisi kuunnella podcastia, jonka äänenlaatu on surkea, siitä kuuluu ylimääräistä kohinaa ja ties mitä ääniä taustalla. Huh. 

Sitten jäin kuitenkin miettimään, että entäs jos en keksikään sanottavaa niin paljon, että podcast-osia tulisi useampiakin. Oman podcastin luomisohjeissa sanottiin, että kannattaisi rajata itselleen aihe, josta puhua. Ja podin pituuskin pitäisi päättää, sellainen 15-20 minuuttia olisi aika hyvä. Hyvänen aika! 15-20 minuuttia! Mistä aiheesta minä pystyisin niin kauan itsekseni puhumaan? Aloin epäröidä päätöstä aloittaa Majakan podi. 

Oikeastaan siksi lähdin kirjoittamaan tätä blogitekstiä. Eristyksissä osien hyvä puoli on ollut se, että minun ei ole tarvinnut keksiä julkaisuille otsikkoja. Nyt pienoinen pulma on, että minä haluaisin. Eristyksissä osalle 3 olisin halunnut laittaa nimen, etäohjauksen ongelmissa tai muuta sellaista. Eristykssissä osa 2 olisi voinut olla maailman aikaisemman pandemiat tai jotain sinnepäin. Tämän julkaisun otsikko voisi puolestaan olla, miksi oma podcast. Ja se on tämän julkaisun idea. Koetan tällä vakuutella itselleni, että vaikka aloin jänistää podin luomisesta, se on silti hyvä idea.

Alkaessani luomaan tätä blogia, en uskonut, että blogia kirjoitettaisiin noin kolmen vuoden päästä edelleen. Ajattelin, että okei, voihan sitä kokeilla. Ja jos se ei löydä lukijakuntaansa tai minä en keksi enää aiheita, niin sittenhän sitä on ainakin kokeiltu. Vai että ei löydä lukijakuntaansa, tällä hetkellä blogia on luettu noin 11 900 kertaa. Huikeaa. Vai että en keksisi aiheita, tällä hetkellä blogitekstejä on noin 126 ja minulla on yksi luonnos pullollaan blogitekstien ideoita. Kyllä, ne täytyy kirjoittaa ylös, koska muuten en muista niitä enää. 

Olin myös huolissani ensimmäisessä Eristyksissä osassa, etten keksisi joka päivälle uutta kirjoitettavaa. Noh, selkeästikään se ei pidä paikkaansa, koska kirjoitan jatkuvasti ylös asioita, joista haluan kirjoittaa. 

Joten, tästä kaikesta olisi vedettävissä johtopäätös, että minä löydän kyllä aiheita puhua. Ja ne jotka ovat tavanneet minut kasvotusten, tietävät, että myöskään pitkään puhuminen ei ole ongelma. En ole kaikista ujoimmasta ja hiljaisimmasta päästä. Podcastin tekeminen on kuitenkin uusi aluevaltaus ja se suoraan sanottuna pelottaa minua. Mutta se on tätä päivää ja sillä voisi tavoittaa hieman erilaista yleisöä, kun vanhalla kunnon MajakanValo-blogilla. Kenties nuorempaa yleisöä, jotka seuraavat videoblogeja, vlogeja, katsovat videoita tiktokista ja kuuntelevat podcasteja. 

Podcastin tekemisohjeissa luin aikaisemmin mainitsemastani aiheen rajauksesta. Siinä sanottiin, että kapea, kovinkin rajattu aihe saattaa olla parempikin kuin suuri ja laaja aihe. Rajattu aihe voi löytää kohdeyleisönsä paremmin, eikä podcastit yleensä ole yleispälätystä, jota kaikki haluavat kuunnella. Minun aiherajaukseni olisi, tulee olemaan, kunhan olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta podin luomiseen, oma työni. Kuten tässä blogissakin. Ainakin oletan niin. Mutta ehtiihän aihe vielä muuttua, ennenkuin ensimmäinen podcast-äänite julkistetaan. Huhhuh, jännittävän kutkuttavia aikoja. 

Okei, olen vitkutellut myös tämän blogijulkaisun julkaisemista. Minua kehotettiin kuuntelemaan muutamia podcasteja, ennen kuin rupeasin tekemään Majakan omaa. Niinpä otin neuvosta vaarin ja kokeilin. Spotifyssa kuuntelin Antti Holman pitämää Auta Antti! podcastia. Sitä oli kehuttu aiemmin. Kuulin myös kehuttavan Mari Perankosken ja Jouni Hynysen pitämää Villa Mayhem podcastia, joten kuuntelin sitäkin. Auta Antti! podcast oli ihan loistava. Nauroin niin paljon. Siinä Antti välillä aina ihmettelee, miten hänen juttunsa lähtivät menemään johonkin tiettyyn suuntaan, aivan hervottoman hauskaa. Villa Mayhem podcast puolestaan oli kovin sekava. Marilla ja Jounilla on selkeästi ollut paljon ideoita sitä luodessaan ja he ovat ahtaneet ne kaikki samaan podiin. Ei ihan minun makuuni. 

Mutta ymmärsin hyödyn muiden podien kuuntelemisesta. Nyt olen kuunnellut kahta toistensa ääripäätä ja pystyn sillä viitoittamaan tietä Majakan omalle podille. Täytyy kuitenkin selvitellä vielä useampia asioita, ennen kuin oma podcast on todella tulossa. Sitä odotellessa.

"Sen jälkeen kun tajusin,

kuinka vaarallista kaikki on,

en ole enää pelännyt mitään."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Eristyksissä: osa 12

"Joskus pysähtyminen on ainoa keino

päästä eteenpäin."

 -kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Tämä viikko on ollut niin vauhdikas, etten ole edes ehtinyt kirjoittaa useampia Eristyksissä osia, vaikka se oli vakaa aikomukseni. Maanantaina me siivosimme sähkö- ja elektroniikka pisteen. Sinne oli asiakkailta tullut jos jonkinlaisia vekottimia ja vempaimia ja niitä oli valtavasti. Tietysti, tavallisessa tilanteessahan meillä olisi siellä jatkuvasti töissä henkilöitä, jotka huolehtisivat pisteen siisteydestä. Nyt nämä henkilöt olivat koronan takia kotona, joten pisteeseen oli vain kertynyt tavaraa. Kunnes me päätimme ottaa härkää sarvista ja mennä siivoamaan sen. 

Täytyy sanoa kyllä, että huhhuh. Ihan järkyttävä homma. Kahdeksalta ihmiseltä meni sen siivoamiseen puoli päivää, jos ei pidempäänkin. Mutta me saimme kuin saimmekin siivottua sen. Sen jälkeen päivää oli vielä jäljellä, mutta itse ainakin olin niin poikki, tottumattomana ruumiillisen työhön, että olisin voinut vain mennä nukkumaan. 

Jottei viikko kävisi tylsäksi, tai joutuisi tekemään mitään mitä tavallisesti töissä tulee tehtyä, tiistaina me siivosimme tavaranvastaanotto huoneen. Ja siinäkin riitti kyllä tekemistä kerrakseen. Onneksi tälläisissä asioissa oman työnsä jäljen näkee välittömästi ja se on hauskaa vaihtelua. Kannustaa jaksamaan ja jatkamaan työtä. Useilta henkilöiltä meni tavaranvastaanottopisteen siivoamiseen se puoli päivää. 

Keskiviikkona puolestaan oli suunniteltu siivottavaksi myymälän edessä oleva pieni piha-alue. Me kasasimme siellä olevat risut, haravoimme osan alueesta ja sen jälkeen paistoimme talon henkilökunnalle makkaraa. Omaan normaaliin työpäivään harvemmin kuuluu ulkona olemista, tai yhteistä ajanviettoa, joten se oli hauskaa ja tervetullutta vaihtelua. 

Torstaina oli jo mahdollisuus vetäytyä omaan huoneeseen tekemään omia hommia. Täytyy kyllä sanoa, että takaisin omiin hommiin pääseminen ja kirjallisten juttujen tekemistä osasi, alkuviikon raskaiden hommien jälkeen, arvostaa ihan eri tavalla.  

 "Kiertotiet laajentavat maailmankatsomusta."

 -kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Tämä viikko on ollut hieno hyppäys omasta tutusta ja turvallisesta työstä muiden vähän tuntemattomampaan työhön. Tästä pitäisi oikeastaan oottaa tapa. Tehdä jotain muuta kuin omaa työtä, jotta voisi oppia uusia asioita ja nähdä uusin silmin sekä oman työn, että sen mitä on kokeillut. Toimarilla on mahdollisuus päästä työnkiertoon, täytyy vain jossain vaiheessa ottaa tästä mahdollisuudesta kiinni ja lähteä kokeilemaan. 

"Suorin tie on lyhin,

muttei välttämättä mielenkiintoisin."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Täytyy kyllä sanoa, että hirmuisesti tekevät töitä SER-vastaanotolla olevat työntekijät. Ei ole nimittäin ihan mitään kevyttä hommaa.. Olen aikaisemminkin kyllä tiennyt, ettei he mitään laiskoja ole, mutta nyt sitä kunnolla vasta tajuaa, miten paljon he oikeasti tekevät töitä. Ja miten rankkaa työtä. Pesukoneiden, liesien, jääkaappien ja pakastimien liikuttelu ja nostelu ei ole mitään kevyttä työtä. 

Tällä viikolla olemme myös nähneet, miten sekajäteastia tyhjennetään ja miten paljon meitä naurattikaan, joidenkin meistä väärät käsityksen sen tyhjennyksestä. En ollut kyllä itsekään nähnyt sitä aikaisemmin ja se osoittautui yllättävän mielenkiintoiseksi, vaikkakin haisevaksi.  

Jos tämän viikon meininki jatkuu ensi viikolla, odotan innolla mitä me pääsemme siivoamaan ja järjestelemään seuraavaksi. Toivottavasti ilma on hyvä, jotta voimme tehdä edes jotain ulkona. Se oli hienoa vaihtelua työpäivään ja -viikkoon, mutta ei siellä viitsi kurjalla ilmalla paljoa aikaa viettää. Mitä ensi viikko tuo tullessaan ei kukaan tiedä, mutta innolla sitä odottaa yksi jos toinenkin meistä!

"Tuulta ei voi kääntää,

mutta purjeen voi säätää

tuulen mukaiseksi."

"Vaikka emme aina voi päättää sitä,

mitä tapahtuu, voimme päättää,

miten siihen suhtaudutaan."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Eristyksissä: osa 11

"Ihania asioita tapahtuu niille,

jotka uskaltavat nauttia."

- kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Tämä viikko on ollut kaikin puolin jos jonkinmoista sähellystä. Maanantai oli pyhäpäivä, joka tietenkin sotki koko loppuviikon. Tiistaina tuntui, että oli maanantai ja keskiviikkona tuntui tiistailta ja niin edelleen. Me Toimarilla muistuteltiin toisiamme vuorotellen siitä, että mikä päivä milloinkin oli. Ja vuorotellen sitten sekosimme päivistä. Aikaa Eristyksissä osien kirjoittamiseen ei ole oikein löytynyt, kaiken sähellyksen keskellä. 

Viikon ensimmäisenä työpäivä, tiistaina, oli suunniteltu, että lähdetään tyhjentämään kaupungin vaatekierrätyspisteet. Eihän siinä muuten ollut mitään ongelmaa, mutta kumpikaan meistä, joiden oli alunperin suunniteltu lähtevän keikalle, ei halunnut ajaa pakettiautoa. Itse olisin voinut ajaa "jäätelöautoksi" kutsumaamme autoa, mutta en halunnut ottaa riskiä, että kolhisin meidän uutta Transittia. Onneksi meidän talousvastaavamme sitten lupautui kuskiksi, ja matkaan voitiin lähteä. 

Tai oltaisiin voitu, jos auto ei olisi ollut täynnä vaatesäkkejä viikonloppuiselta vaatepisteiden tyhjennykseltä. Joten ensin tyhjensimme auton. Täytyy kyllä myöntää, että jos itse tyhjentäisin kaupungin vaatekierrätyspisteet viikonlopun aikana, en minäkään jäisi autoa silloin tyhjentämään. Vaatepussien heittely on itseasiassa ihan kivaa. Mutta kun sitä tekee monta tuntia, alkaa jossain vaiheessa käsistä loppua voima. Kaiken kaikkiaan päivän aikana tyhjensimme auton kolme kertaa vaatepusseista ja täytyy sanoa, että viimeisellä tyhjennyksellä ei paljoa käsissä ollut enää voimaa.  

Toimarilla työskennellessä arki, jota on etätöissä tottunut pyörittämään, muuttuu. Meillä on whatsapp-ryhmässä sometunti, mutta aina ei tiedä mitä kiireellistä tekemistä Toimarilla on sometunnin aikana. Silloin ehtii hieman vähemmän keskittyä siihen sometuntiin. Sometunnin jälkeen yleensä on lähdetty ryhmäpuhelukävelylle, mutta Toimarilla ollessa kävelylle ei tule lähdettyä. Yleensä töissä muita asioita on niin paljon, eikä ilman vaihtovaattteita viitsi töissä lähteä ottamaan hikeä pintaan. 

Tällä viikolla olen kuitenkin huomannut miten selkeästi arki etätöissä on jo muotunut. Ja huomaan etätöissä saavani paljon enemmän kirjallisia töitä aikaan kuin töissätöissä. Tai ainakin näin alussa. Etätöissä kun on tottunut siihen, että pystyy keskittymään vain kirjoittamiseen tai siihen asiaan, mitä olet tekemässä. Toimarilla mielessä pyörii monia eri asioita ja työhuoneessa ramppaa porukkaa. Paluu töihin on sujunut ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta pidin etätöistä, mutta toisaalta taas kaipasin kaikkia näitä ihmisiä ja muille juttelua. 

Tänä lyhyenä viikkona olen onnistunut tekemään jos jonkinlaisia löytöjä Toimarilta, saamaan kipeitä mustelmia ja hartiat jumiin, kädet kipeiksi sekä nauranut mahan kipeäksi. Aika kipeetä meininkiä siis. Pienellä porukalla kun tekee töitä, tulee yhteisöllisyys ja muiden auttaminen entistä tärkeämmäksi. On sitten kyse suurista urakoista, tärkeistä tehtävistä tai pienistä arkipäiväisistäkin asioista. 

Odotan innolla ensi viikkoa ja mitä kaikkea se tuokaan tullessaan! 

"Pidä kiinni siitä,

mitä olet luvannut itsellesi."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

 

Eristyksissä: osa 10

"Hyvä, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista,

silloinhan jalkamme olisivat

piikkejä täynnä."
-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia Ajatuksia

Kirjasto on ollut kiinni vasta muutaman viikon. Eikä siellä tullut käytyä kovin useasti. Pari kertaa kuukaudessa vain. Mutta onhan sekin toki jotain. Enkä minä edes alussa pitänyt kaupungin uudesta pääkirjastosta, kaipasin sitä vanhaa kamalasti. Nyt kun aloin muistelemaan sitä vanhaa kirjastoa, huomaan kaipaavani sitä edelleen. Kiva. Mutta nyt kun tiedän, ettei kirjastoon pääse, koska se on kiinni, kaipaan myös sitä. Tajusin, että jossain tässä ajan kuluessa, olenkin alkanut pitämään uudesta pääkirjastosta Joelista. Tai no, eihän sitä varmaan enää miksikään uudeksi kirjastoksi voi kutsua, sehän on tehty jo monta vuotta sitten. Aika menee niin nopeasti. 

Minulla on kotona paljon kirjoja, mitä en ole vielä lukenut. Toimintakeskuksella työskentelyn parhaita sekä ehkä vähän varjopuoliakin, joka paikassa kotona on kirjoja. Nyt kun kirjasto on kiinni, emmekä pääse käymään siellä kahdesti kuukaudessa, eikä minulla tule kiusausta lainata siellä kirjoja, ei yhden ainutta... minulla olisi aikaa lukea nyt noita Toimarilta hamstrattuja lukemattomia kirjoja. Mutta ei, ehei, ei tule kuuloonkaan, minä vain haikailen suljetun kirjaston perään.

Minä voisin myös alkaa siistiä omia kirjahyllyjäni, alkaa lukemaan vanhoja kirjojani ja laittaa pois ne, joita en enää lue. Nythän minulla on aikaa, koska kotoakaan ei saisi oikein lähteä mihinkään. Mutta ehei, en ole tehnyt sitäkään. Mutta ehkä tässä on vielä aikaa. Eihän ikinä tiedä, miten pitkään tätä kehotusta pysyä kotona jatkuu. Ainakin minulla on tekemistä mietittynä. 

Vanhassa ja uudessa kirjastossa ei ole paljoakaan samoja asioita. Mutta olen tässä alkanut miettimään, että ehkä minä kaipaan niitä kirjoja. Mahdollisuuksia lainata vaikka mitä kirjoja, mahdollisuuksia laajentaa omaa tietouttani tai lisätä lukukokemuksiini jotain ihan uutta. 

Syy miksi oikeastaan lähdin tästä kirjoittamaan, ei ole oikeastaan ikävä kirjastoon. Tiedän kyllä kysymättäkin, että myös ryhmäläiset kaipaavat sinne. Mutta siitä juuri on kysymys. Kaipauksesta. Kun kirjasto viimein avataan ja pääsemme sinne taas, ehkä osaamme arvostaa sitä eri tavalla. Minusta tuntuu, että olemme tähän asti pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, sillä sitähän se on oikeastaan ollut. Meille kaikille. Kirjasto, sen aukioloajat ja se, että sieltä voit lähes joka päivä käydä hakemassa uutta luettavaa, katsottavaa ja kuunneltavaa. 

Eikä siinä ole mitään pahaa, itsestäänselvyytenä pitämisessä. Sillä se on totuus, kirjasto on itsestäänselvyys, se on osa suomalaista kulttuuria ja sellaisia löytyy joka kaupungista ja myös jostain pienemmistäkin pitäjistä. Mutta nyt kun kirjastot ovat kiinni, uskon että ihmiset alkavat arvostaa sitä ihan eri tavalla. Niinkuin muitakin asioita, jotka ovat koronavirustilanteen takia jäissä tai joihin meno on hetkeksi estetty. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? 

Aina asioiden valoisan puolen etsiminen ja yltiömielinen positiivisuus voi joskus tuntua ärsyttävältä ja kuluttavalta. Minun on kuitenkin pakko etsiä asioista jotain hyvää, sillä vaipuisin muuten epätoivoon ja murehtimaan asioista. Sellaisistakin asioista, joille en itse mahda mitään. Sanotaan, että jos itse ei voi vaikuttaa asioihin, kannattaa muuttaa omaa asennettaan asiaan suhtaumisessa (vai miten se nyt meni..) ja minusta se sanonta on oikeassa. Me itse ratkaisemme sen, millaisena näemme asiat, tilanteet ja maailman. En yritä sulkea pois tilanteen vakavuutta tai elämän vastoinkäymisiä, yritän vain tehdä niistä minulle, meille, ja toivottavasti teillekin, lukijat, vähän siedettävämpää. 

"Pessimisti näkee

vaikeuden jokaisessa tehtävässä.

Optimisti näkee

tehtävän jokaisessa vaikeudessa."

"Elämän kauneus on siinä,

että löytää harmaistakin päivistä kevätlinnun."
- kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Eristyksissä: osa 9

"Elämä on kuin kengännauhat.

Ne täytyy oppia solmimaan itse."

"Käännä joka aamu uusi sivu elämäsi kirjassa."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Ehdin jo tottua siihen, että kirjoitan joka päivä Eristyksissä osia blogiin, mutta kuten nähdään, siihen ei läheskään joka päivä riitä aika. Eilinen vierähti minulla fyysisesti Toimintakeskuksella ja täytyy sanoa, että huh, siinä vasta päivä. Päivä oli täynnä älyttömiä juttuja, ahkeraa työntekoa niin yksin kuin yhdessä ja lajittelussa temuamista. Aika konkreettisesti työmaalla kuluu aivan eri tavalla kuin etätöissä kotona ja oli kummallista huomata, että etätöihin on ehtinyt jo rutinoitumaan. Eristyksissä osien kirjoittamista, sometunteja, ryhmäliikuntapuheluja, yksittäisiä puheluja ryhmäläisille, hakemuksen suunnittelemista ja kirjottamista. 

Viime perjantaina kirjoitin edelliseen Eristyksissä osaan koulutehtävien kanssa säätämisestä. Aioin kirjoittaa myös lisää ruotsin kurssista ja sen suorittamisesta, mutta ennen jutun julkaisua tulin toisiin ajatuksiin. Aioin kirjoittaa, että ruotsin kurssin alusta lähtien on sitä ajatellessani (ruotsin kurssia siis) on päässäni soinut Laura Voutilaisen Silmät kiinni. Siinä lauletaan: "Pääsen tän läpi, pääsen tän läpi vaikka väkisin." Se kuvastaa täydellisesti sitä, mitä ajattelen ammattiruotsin kurssista ammattikorkeakoulussa tällä hetkellä. Että pääsen sen läpi vaikka väkisin. 

Koronavirustilanteen takia meidän opetuksemme siirtyi kaikki nettiin. Tenttien suorittaminen ja suullinen esitelmä on hankalampaa netissä. Todella paljon hankalampaa. Minulle ainakin. Sitä vaikeuttaa suuresti se, että tunnen oloni epämukavaksi kaikissa videoissa ja videopuheluissa. Ja nyt meidän täytyy esittää suullinen esitelmä niin, että olemme videoyhteydessä toisiimme. Loistavaa, en voisi olla enemmän innoissani. Joku ryhmässämme esitti ajatuksen kurssin kesken jättämisestä ja jatkamisesta koronatilanteen jälkeen tai joskus myöhemmin opintojen edetessä. Joillekin se oli hyvä vaihtoehto ja he tekivät niin. 

Itse jäin pohtimaan sitä tarkasti. Juuri kun olin tehnyt päätöksen jättää kurssi kesken, arvioi opettaja kaksi ensimmäistä tehtävääni. Molemmat läpi hyväksytysti ja ensimmäisestä, erittäin nöyryyttäväksi kokemastani videosta, sain jopa hyvää palautetta (Bra jobb, Iiris!) Ensimmäinen tenttiarvosanakin oli hyvä jopa 3, vaikka olin pelännyt ettei se mene edes läpi. Nämä kaikki saivat minut epäröimään päätöstäni. Puolet tehtävistä oli jo hyväksytysti läpi ja ensimmäinen tenttiarvosanakin osoittautui noin paljon odotuksia ylittäväksi, vaikka myöhemmin tentti mitätöitiinkin. 

Edessä olisi siis vielä kaksi isointa tehtävää ja tentti, missä tentittäisiin koko tenttiaineisto. Mutta sen jälkeen ruotsi olisi suoritettu, eikä se jäisi roikkumaan ja mahdollisesti viivästyttäisi valmistumistani... Joten, kumman valitsisin? Perjantaina kirjoitin, että alkaessani kirjoittamaan sitä juttua päätökseni vahvistui. Minä jatkaisin kurssia ja pääsisin sen läpi vaikka väkisin. Että kirjoittamalla siitä, olin saanut tarvitsemani vahvistuksen asiaan ja olin saanut siitä voimaantumisen tunnetta ja intoa jatkaa kurssia. Sekä tehdä tehtävän, mikä piti palauttaa sunnuntaina. 

Syy, miksi kuitenkin poistin tämän kirjoituksen blogijulkaisusta oli se, että minä kuitenkin jäin epäröimään päätöstä. En halunnut julkaista valheellisia sanoja siitä, että jatkaisin kurssia, jos kuitenkin päättäisin vielä, etten tekisi sitä. Joten poistin tekstin. Kun työpäiväni läheni loppuaan perjantaina ja olin saanut lopeteltua viimeisen puheluni, katsoin kelloa ja minulla oli vielä puoli tuntia tehokasta työaikaa jäljellä. Olin sulkenut koneeni jo aikaisemmin, jotta saattaisin keskittyä täysillä puhelimessa puhumiseen. Siinä kelloa katsoessani ja miettiessäni miten käyttäisin hyödykseni puoli tuntia työaikaa, tein lopullisen päätökseni. 

Minä tekisin kurssin loppuun nyt. Aloitin tekemään kolmatta ruotsin tehtävää ja puoli tuntia kului hujauksessa. Työaika loppui, ja jatkoin tehtävän tekemistä ehkä puoli neljään asti. Sain sen kuitenkin tehtyä. Enää yksi tehtävä jäljellä ja tentti. Myöhemmin sain lukea meidän ryhmän whatsappista, että tenttiä ei ole vaan kirjallinen kielitaito arvioidaan myös tehtävän neljä (eli viimeisen) perusteella. En tiedä vielä, onko se hyvä vai huono juttu, mutta sen tiedän, että ainakin se vähentää työtaakkaa tällä hetkellä. Ainakin tenttiin lukemisen osalta. Se miksi se ei olisi hyvä juttu on, että tentissä olisin voinut pärjätä paremmin, mutta nyt sekä suullinen että kirjallinen arvosana riippuu viimeisestä tehtävästä ja se luo todella paljon paineita siihen. Tentillä olisin voinut vielä pelastaa kirjallista arvosanaani.

Mutta ei se mitään, nyt pitää vain laittaa kaikki panokset viimeisen tehtävän tekemiseen. Ja minä todellakin aion päästä tämän kurssin läpi vaikka väkisin. Syy miksi kirjoitan tästä tämän päivän Eristyksissä osaan on, ettei koskaan kannata antaa periksi. Vaikka välillä epäröisi asioiden suhteen ja olisi vaikeaa, silti kannattaa jaksaa uskoa siihen, että pärjää kyllä. Ihaninta minun kohdallani tässä on, että kaikki muut ovat uskoneet minuun koko ajan, vain minä itse olen epäillyt itseäni. Ja muiden luotto minuun antaa minulle paljon voimia, sellaisia, joita en edes tiennyt itselläni olevan. 

Joten, vaikkette aina uskoisikaan itseenne, ei se mitään. Jotkut muut uskovat sinuun varmasti. Sinä tulet pärjäämään kyllä, oli sitten kyse mistä vain. Tietysti on tärkeää luottaa itseensä, mutta joskus kun usko itseen horjuu täytyy vain luottaa siihen, että muut uskovat sinuun ja siihen, että se riittää, ainakin sillä hetkellä. 

"Pieni askel, jonka todella astuu,

on tärkeämpi kuin suuri askel,

jonka ehkä olisi voinut astua."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Eristyksissä: osa 8

"Parempi taittaa ruusu,

joka pistää,

kuin elää tuntematta mitään."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Tämä viikko on ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt edes kirjoittaa blogipäivityksiä joka päivä. Se on toisaalta hyvä, ollut jotain muutakin tekemistä. Mutta toisaalta ei, blogin kirjoittaminen on kivaa. 

Tämä viikko on sisältänyt minun osaltani paljon sähläämistä kouluasioiden suhteen. Kaatuneita verkkosivuja, pieleen menneitä tenttiaikoja kaatuneiden sivujen takia, yllätys siitä, että ruotsin vaivalloinen tehtävä pitäisi olla tehty sunnuntaihin mennessä. Lisää tenttien tekemistä, tenttikirjan kanssa sähläämistä ja soittelua varmaan puolelle Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun henkilökunnasta, tentissä jäätymistä ja menetettyjä verkkoyhteyksiä ja tenttitehtäviä. Tällä viikolla siis koulutehtävien kanssa on saanut ihan taistella. 

Onneksi voin lohduttaa itseäni sillä, ettei koulutehtäviä ole enää paljoa. Ainakaan aiemmilta kursseilta, sitten on ne muutamat kurssit, jotka alkoivat nyt uusina. Huhhuh. On kuitenkin helpottavaa tietää, ettei syksylle ole kursseja luvassa enää paljoakaan, sillä kaikki alkavat pikkuhiljaa olla suoritettu. Pikkuhiljaa siis. Sitten puuttuu vielä opinnäytetyö ja harjoittelut. Mutta pikkuhiljaa aion edetä niidenkin suhteen. Tai no, katsotaan nyt miten käy.. 

Mitä muuta voisin kertoa teille tästä viikosta? Kävin eilen pitkästä aikaa Toimarilla ja pääsin tekemään töitä omalle työkoneelleni, nopeammin kuin olin ajatellutkaan. Olin myös kaivannut työkavereitani ja heidän typeriä juttujaan ja sitä, miten voin pyöritellä niille silmiäni, mutta kuitenkin nauraa heidän kanssaan. Ja onnistuin löytämään muutaman ihana vaatteenkin Toimarilta. Toiseen ihastuin niistä erittäin paljon. Odotan innolla pääseväni käyttämään sitä. 

Sain työkavereiltani paljon uusia ideoita, mistä ja mihin voisin kirjoittaa ja sellaiset ideat ja ajatukset ovatkin parhaita. Myös yhdessä ideoiminen ja kirjoittaminen on minusta hienoa, koska silloin pystyy kirjaamaan ylös molempien ajatukset aiheesta ja näin tekstistä tulee huomattavasti rikkaampaa. Nyt siis eikun näppäimet sauhuamaan!

Olen muistaakseni aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten käytän eri värejä kalenterissani merkitsemään eri asioita. Toiminnanjohtajamme opetti sen minulle. Se auttaa yhdellä vilkaisulla näkemään, mitä kaikkea päivän tai viikon aikana onkaan suunnitteilla. Minä olen itse värikoodannut kalenterimerkinnät jotenkin seuraavasti: sininen - yhteistyö, keltainen - Toimarilla pidettävät ryhmät, pinkki - sähköiset jutut, vaaleanpunaine - toimihenkilöjutut, vaaleanvioletti - työparin jutut, vaaleansininen - SaPKon pelit, vaaleanvihreä - koulutehtävät, vihreä - omat jutut, oranssi - lomat, vaaleanoranssi koulutukset. Kalenterin ja menojan värikoodaaminen on ollut yllättävän hauskaa. 

Nyt kun menoja ei ole, kalenteriin on pitänyt tehdä suuria muutoksia. Korjausjuttu on ollut kovassa käytössä ja kalenteri ei ole koskaan näyttänyt yhtä valkoiselta. Nyt olen alkanut merkkaamaan kalenteriin, mitä olen tehnyt minäkin päivänä ja keiden kaikkien kanssa olen pitänyt yhteyttä päivisin. Näin pystyn helposti laskemaan, miten monen henkilön kanssa olen viestitellyt, soitellut ja niin edelleen. Olen myös laittanut ylös Eristyksissä osien lukijat ja aikanaan nämä kaikki on kirjattava hankehakemukseen. Ja kalenterista ne on helppo löytää. 

Kun käyn taas töissä, minun pitää varmaan ottaa korostuskynät kotiin, jotta voin etätöissäkin laittaa eri merkintöihin eri värejä, jotta kalenterini saisi vähän piristystä. Väriä elämään! Kalenterimerkintöjen värittäminen on myös hyvää jumppaa muistille ja aivoille, kun pitää miettiä, millä värillä olin värittänyt mitäkin. 

Tänään blogijulkaisun kirjoittaminen on ollut yhtä tuskaa. Olen kirjoittanut ja deletoinut kirjoittamiani asioita varmaan ainakin tunnit. Joten lopetan tältä osin itseni kiusaamisen ja palaan asiaan maanantaina. Hauskaa viikonloppua! 

"Älä koskaan luule,

että olet niin yksinäinen,

ettei kukaan välitä sinusta."

-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia