Eristyksissä: osa 10

"Hyvä, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista,

silloinhan jalkamme olisivat

piikkejä täynnä."
-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia Ajatuksia

Kirjasto on ollut kiinni vasta muutaman viikon. Eikä siellä tullut käytyä kovin useasti. Pari kertaa kuukaudessa vain. Mutta onhan sekin toki jotain. Enkä minä edes alussa pitänyt kaupungin uudesta pääkirjastosta, kaipasin sitä vanhaa kamalasti. Nyt kun aloin muistelemaan sitä vanhaa kirjastoa, huomaan kaipaavani sitä edelleen. Kiva. Mutta nyt kun tiedän, ettei kirjastoon pääse, koska se on kiinni, kaipaan myös sitä. Tajusin, että jossain tässä ajan kuluessa, olenkin alkanut pitämään uudesta pääkirjastosta Joelista. Tai no, eihän sitä varmaan enää miksikään uudeksi kirjastoksi voi kutsua, sehän on tehty jo monta vuotta sitten. Aika menee niin nopeasti. 

Minulla on kotona paljon kirjoja, mitä en ole vielä lukenut. Toimintakeskuksella työskentelyn parhaita sekä ehkä vähän varjopuoliakin, joka paikassa kotona on kirjoja. Nyt kun kirjasto on kiinni, emmekä pääse käymään siellä kahdesti kuukaudessa, eikä minulla tule kiusausta lainata siellä kirjoja, ei yhden ainutta... minulla olisi aikaa lukea nyt noita Toimarilta hamstrattuja lukemattomia kirjoja. Mutta ei, ehei, ei tule kuuloonkaan, minä vain haikailen suljetun kirjaston perään.

Minä voisin myös alkaa siistiä omia kirjahyllyjäni, alkaa lukemaan vanhoja kirjojani ja laittaa pois ne, joita en enää lue. Nythän minulla on aikaa, koska kotoakaan ei saisi oikein lähteä mihinkään. Mutta ehei, en ole tehnyt sitäkään. Mutta ehkä tässä on vielä aikaa. Eihän ikinä tiedä, miten pitkään tätä kehotusta pysyä kotona jatkuu. Ainakin minulla on tekemistä mietittynä. 

Vanhassa ja uudessa kirjastossa ei ole paljoakaan samoja asioita. Mutta olen tässä alkanut miettimään, että ehkä minä kaipaan niitä kirjoja. Mahdollisuuksia lainata vaikka mitä kirjoja, mahdollisuuksia laajentaa omaa tietouttani tai lisätä lukukokemuksiini jotain ihan uutta. 

Syy miksi oikeastaan lähdin tästä kirjoittamaan, ei ole oikeastaan ikävä kirjastoon. Tiedän kyllä kysymättäkin, että myös ryhmäläiset kaipaavat sinne. Mutta siitä juuri on kysymys. Kaipauksesta. Kun kirjasto viimein avataan ja pääsemme sinne taas, ehkä osaamme arvostaa sitä eri tavalla. Minusta tuntuu, että olemme tähän asti pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, sillä sitähän se on oikeastaan ollut. Meille kaikille. Kirjasto, sen aukioloajat ja se, että sieltä voit lähes joka päivä käydä hakemassa uutta luettavaa, katsottavaa ja kuunneltavaa. 

Eikä siinä ole mitään pahaa, itsestäänselvyytenä pitämisessä. Sillä se on totuus, kirjasto on itsestäänselvyys, se on osa suomalaista kulttuuria ja sellaisia löytyy joka kaupungista ja myös jostain pienemmistäkin pitäjistä. Mutta nyt kun kirjastot ovat kiinni, uskon että ihmiset alkavat arvostaa sitä ihan eri tavalla. Niinkuin muitakin asioita, jotka ovat koronavirustilanteen takia jäissä tai joihin meno on hetkeksi estetty. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? 

Aina asioiden valoisan puolen etsiminen ja yltiömielinen positiivisuus voi joskus tuntua ärsyttävältä ja kuluttavalta. Minun on kuitenkin pakko etsiä asioista jotain hyvää, sillä vaipuisin muuten epätoivoon ja murehtimaan asioista. Sellaisistakin asioista, joille en itse mahda mitään. Sanotaan, että jos itse ei voi vaikuttaa asioihin, kannattaa muuttaa omaa asennettaan asiaan suhtaumisessa (vai miten se nyt meni..) ja minusta se sanonta on oikeassa. Me itse ratkaisemme sen, millaisena näemme asiat, tilanteet ja maailman. En yritä sulkea pois tilanteen vakavuutta tai elämän vastoinkäymisiä, yritän vain tehdä niistä minulle, meille, ja toivottavasti teillekin, lukijat, vähän siedettävämpää. 

"Pessimisti näkee

vaikeuden jokaisessa tehtävässä.

Optimisti näkee

tehtävän jokaisessa vaikeudessa."

"Elämän kauneus on siinä,

että löytää harmaistakin päivistä kevätlinnun."
- kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia