"Elämä on kuin kengännauhat.
Ne täytyy oppia solmimaan itse."
"Käännä joka aamu uusi sivu elämäsi kirjassa."
-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia
Ehdin jo tottua siihen, että kirjoitan joka päivä Eristyksissä osia blogiin, mutta kuten nähdään, siihen ei läheskään joka päivä riitä aika. Eilinen vierähti minulla fyysisesti Toimintakeskuksella ja täytyy sanoa, että huh, siinä vasta päivä. Päivä oli täynnä älyttömiä juttuja, ahkeraa työntekoa niin yksin kuin yhdessä ja lajittelussa temuamista. Aika konkreettisesti työmaalla kuluu aivan eri tavalla kuin etätöissä kotona ja oli kummallista huomata, että etätöihin on ehtinyt jo rutinoitumaan. Eristyksissä osien kirjoittamista, sometunteja, ryhmäliikuntapuheluja, yksittäisiä puheluja ryhmäläisille, hakemuksen suunnittelemista ja kirjottamista.
Viime perjantaina kirjoitin edelliseen Eristyksissä osaan koulutehtävien kanssa säätämisestä. Aioin kirjoittaa myös lisää ruotsin kurssista ja sen suorittamisesta, mutta ennen jutun julkaisua tulin toisiin ajatuksiin. Aioin kirjoittaa, että ruotsin kurssin alusta lähtien on sitä ajatellessani (ruotsin kurssia siis) on päässäni soinut Laura Voutilaisen Silmät kiinni. Siinä lauletaan: "Pääsen tän läpi, pääsen tän läpi vaikka väkisin." Se kuvastaa täydellisesti sitä, mitä ajattelen ammattiruotsin kurssista ammattikorkeakoulussa tällä hetkellä. Että pääsen sen läpi vaikka väkisin.
Koronavirustilanteen takia meidän opetuksemme siirtyi kaikki nettiin. Tenttien suorittaminen ja suullinen esitelmä on hankalampaa netissä. Todella paljon hankalampaa. Minulle ainakin. Sitä vaikeuttaa suuresti se, että tunnen oloni epämukavaksi kaikissa videoissa ja videopuheluissa. Ja nyt meidän täytyy esittää suullinen esitelmä niin, että olemme videoyhteydessä toisiimme. Loistavaa, en voisi olla enemmän innoissani. Joku ryhmässämme esitti ajatuksen kurssin kesken jättämisestä ja jatkamisesta koronatilanteen jälkeen tai joskus myöhemmin opintojen edetessä. Joillekin se oli hyvä vaihtoehto ja he tekivät niin.
Itse jäin pohtimaan sitä tarkasti. Juuri kun olin tehnyt päätöksen jättää kurssi kesken, arvioi opettaja kaksi ensimmäistä tehtävääni. Molemmat läpi hyväksytysti ja ensimmäisestä, erittäin nöyryyttäväksi kokemastani videosta, sain jopa hyvää palautetta (Bra jobb, Iiris!) Ensimmäinen tenttiarvosanakin oli hyvä jopa 3, vaikka olin pelännyt ettei se mene edes läpi. Nämä kaikki saivat minut epäröimään päätöstäni. Puolet tehtävistä oli jo hyväksytysti läpi ja ensimmäinen tenttiarvosanakin osoittautui noin paljon odotuksia ylittäväksi, vaikka myöhemmin tentti mitätöitiinkin.
Edessä olisi siis vielä kaksi isointa tehtävää ja tentti, missä tentittäisiin koko tenttiaineisto. Mutta sen jälkeen ruotsi olisi suoritettu, eikä se jäisi roikkumaan ja mahdollisesti viivästyttäisi valmistumistani... Joten, kumman valitsisin? Perjantaina kirjoitin, että alkaessani kirjoittamaan sitä juttua päätökseni vahvistui. Minä jatkaisin kurssia ja pääsisin sen läpi vaikka väkisin. Että kirjoittamalla siitä, olin saanut tarvitsemani vahvistuksen asiaan ja olin saanut siitä voimaantumisen tunnetta ja intoa jatkaa kurssia. Sekä tehdä tehtävän, mikä piti palauttaa sunnuntaina.
Syy, miksi kuitenkin poistin tämän kirjoituksen blogijulkaisusta oli se, että minä kuitenkin jäin epäröimään päätöstä. En halunnut julkaista valheellisia sanoja siitä, että jatkaisin kurssia, jos kuitenkin päättäisin vielä, etten tekisi sitä. Joten poistin tekstin. Kun työpäiväni läheni loppuaan perjantaina ja olin saanut lopeteltua viimeisen puheluni, katsoin kelloa ja minulla oli vielä puoli tuntia tehokasta työaikaa jäljellä. Olin sulkenut koneeni jo aikaisemmin, jotta saattaisin keskittyä täysillä puhelimessa puhumiseen. Siinä kelloa katsoessani ja miettiessäni miten käyttäisin hyödykseni puoli tuntia työaikaa, tein lopullisen päätökseni.
Minä tekisin kurssin loppuun nyt. Aloitin tekemään kolmatta ruotsin tehtävää ja puoli tuntia kului hujauksessa. Työaika loppui, ja jatkoin tehtävän tekemistä ehkä puoli neljään asti. Sain sen kuitenkin tehtyä. Enää yksi tehtävä jäljellä ja tentti. Myöhemmin sain lukea meidän ryhmän whatsappista, että tenttiä ei ole vaan kirjallinen kielitaito arvioidaan myös tehtävän neljä (eli viimeisen) perusteella. En tiedä vielä, onko se hyvä vai huono juttu, mutta sen tiedän, että ainakin se vähentää työtaakkaa tällä hetkellä. Ainakin tenttiin lukemisen osalta. Se miksi se ei olisi hyvä juttu on, että tentissä olisin voinut pärjätä paremmin, mutta nyt sekä suullinen että kirjallinen arvosana riippuu viimeisestä tehtävästä ja se luo todella paljon paineita siihen. Tentillä olisin voinut vielä pelastaa kirjallista arvosanaani.
Mutta ei se mitään, nyt pitää vain laittaa kaikki panokset viimeisen tehtävän tekemiseen. Ja minä todellakin aion päästä tämän kurssin läpi vaikka väkisin. Syy miksi kirjoitan tästä tämän päivän Eristyksissä osaan on, ettei koskaan kannata antaa periksi. Vaikka välillä epäröisi asioiden suhteen ja olisi vaikeaa, silti kannattaa jaksaa uskoa siihen, että pärjää kyllä. Ihaninta minun kohdallani tässä on, että kaikki muut ovat uskoneet minuun koko ajan, vain minä itse olen epäillyt itseäni. Ja muiden luotto minuun antaa minulle paljon voimia, sellaisia, joita en edes tiennyt itselläni olevan.
Joten, vaikkette aina uskoisikaan itseenne, ei se mitään. Jotkut muut uskovat sinuun varmasti. Sinä tulet pärjäämään kyllä, oli sitten kyse mistä vain. Tietysti on tärkeää luottaa itseensä, mutta joskus kun usko itseen horjuu täytyy vain luottaa siihen, että muut uskovat sinuun ja siihen, että se riittää, ainakin sillä hetkellä.
Viime perjantaina kirjoitin edelliseen Eristyksissä osaan koulutehtävien kanssa säätämisestä. Aioin kirjoittaa myös lisää ruotsin kurssista ja sen suorittamisesta, mutta ennen jutun julkaisua tulin toisiin ajatuksiin. Aioin kirjoittaa, että ruotsin kurssin alusta lähtien on sitä ajatellessani (ruotsin kurssia siis) on päässäni soinut Laura Voutilaisen Silmät kiinni. Siinä lauletaan: "Pääsen tän läpi, pääsen tän läpi vaikka väkisin." Se kuvastaa täydellisesti sitä, mitä ajattelen ammattiruotsin kurssista ammattikorkeakoulussa tällä hetkellä. Että pääsen sen läpi vaikka väkisin.
Koronavirustilanteen takia meidän opetuksemme siirtyi kaikki nettiin. Tenttien suorittaminen ja suullinen esitelmä on hankalampaa netissä. Todella paljon hankalampaa. Minulle ainakin. Sitä vaikeuttaa suuresti se, että tunnen oloni epämukavaksi kaikissa videoissa ja videopuheluissa. Ja nyt meidän täytyy esittää suullinen esitelmä niin, että olemme videoyhteydessä toisiimme. Loistavaa, en voisi olla enemmän innoissani. Joku ryhmässämme esitti ajatuksen kurssin kesken jättämisestä ja jatkamisesta koronatilanteen jälkeen tai joskus myöhemmin opintojen edetessä. Joillekin se oli hyvä vaihtoehto ja he tekivät niin.
Itse jäin pohtimaan sitä tarkasti. Juuri kun olin tehnyt päätöksen jättää kurssi kesken, arvioi opettaja kaksi ensimmäistä tehtävääni. Molemmat läpi hyväksytysti ja ensimmäisestä, erittäin nöyryyttäväksi kokemastani videosta, sain jopa hyvää palautetta (Bra jobb, Iiris!) Ensimmäinen tenttiarvosanakin oli hyvä jopa 3, vaikka olin pelännyt ettei se mene edes läpi. Nämä kaikki saivat minut epäröimään päätöstäni. Puolet tehtävistä oli jo hyväksytysti läpi ja ensimmäinen tenttiarvosanakin osoittautui noin paljon odotuksia ylittäväksi, vaikka myöhemmin tentti mitätöitiinkin.
Edessä olisi siis vielä kaksi isointa tehtävää ja tentti, missä tentittäisiin koko tenttiaineisto. Mutta sen jälkeen ruotsi olisi suoritettu, eikä se jäisi roikkumaan ja mahdollisesti viivästyttäisi valmistumistani... Joten, kumman valitsisin? Perjantaina kirjoitin, että alkaessani kirjoittamaan sitä juttua päätökseni vahvistui. Minä jatkaisin kurssia ja pääsisin sen läpi vaikka väkisin. Että kirjoittamalla siitä, olin saanut tarvitsemani vahvistuksen asiaan ja olin saanut siitä voimaantumisen tunnetta ja intoa jatkaa kurssia. Sekä tehdä tehtävän, mikä piti palauttaa sunnuntaina.
Syy, miksi kuitenkin poistin tämän kirjoituksen blogijulkaisusta oli se, että minä kuitenkin jäin epäröimään päätöstä. En halunnut julkaista valheellisia sanoja siitä, että jatkaisin kurssia, jos kuitenkin päättäisin vielä, etten tekisi sitä. Joten poistin tekstin. Kun työpäiväni läheni loppuaan perjantaina ja olin saanut lopeteltua viimeisen puheluni, katsoin kelloa ja minulla oli vielä puoli tuntia tehokasta työaikaa jäljellä. Olin sulkenut koneeni jo aikaisemmin, jotta saattaisin keskittyä täysillä puhelimessa puhumiseen. Siinä kelloa katsoessani ja miettiessäni miten käyttäisin hyödykseni puoli tuntia työaikaa, tein lopullisen päätökseni.
Minä tekisin kurssin loppuun nyt. Aloitin tekemään kolmatta ruotsin tehtävää ja puoli tuntia kului hujauksessa. Työaika loppui, ja jatkoin tehtävän tekemistä ehkä puoli neljään asti. Sain sen kuitenkin tehtyä. Enää yksi tehtävä jäljellä ja tentti. Myöhemmin sain lukea meidän ryhmän whatsappista, että tenttiä ei ole vaan kirjallinen kielitaito arvioidaan myös tehtävän neljä (eli viimeisen) perusteella. En tiedä vielä, onko se hyvä vai huono juttu, mutta sen tiedän, että ainakin se vähentää työtaakkaa tällä hetkellä. Ainakin tenttiin lukemisen osalta. Se miksi se ei olisi hyvä juttu on, että tentissä olisin voinut pärjätä paremmin, mutta nyt sekä suullinen että kirjallinen arvosana riippuu viimeisestä tehtävästä ja se luo todella paljon paineita siihen. Tentillä olisin voinut vielä pelastaa kirjallista arvosanaani.
Mutta ei se mitään, nyt pitää vain laittaa kaikki panokset viimeisen tehtävän tekemiseen. Ja minä todellakin aion päästä tämän kurssin läpi vaikka väkisin. Syy miksi kirjoitan tästä tämän päivän Eristyksissä osaan on, ettei koskaan kannata antaa periksi. Vaikka välillä epäröisi asioiden suhteen ja olisi vaikeaa, silti kannattaa jaksaa uskoa siihen, että pärjää kyllä. Ihaninta minun kohdallani tässä on, että kaikki muut ovat uskoneet minuun koko ajan, vain minä itse olen epäillyt itseäni. Ja muiden luotto minuun antaa minulle paljon voimia, sellaisia, joita en edes tiennyt itselläni olevan.
Joten, vaikkette aina uskoisikaan itseenne, ei se mitään. Jotkut muut uskovat sinuun varmasti. Sinä tulet pärjäämään kyllä, oli sitten kyse mistä vain. Tietysti on tärkeää luottaa itseensä, mutta joskus kun usko itseen horjuu täytyy vain luottaa siihen, että muut uskovat sinuun ja siihen, että se riittää, ainakin sillä hetkellä.
"Pieni askel, jonka todella astuu,
on tärkeämpi kuin suuri askel,
jonka ehkä olisi voinut astua."
-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti