Samin asuntolassa pidettävä ryhmätoiminta

”Jos jollakin ei ole yhtään ystäviä,

kannattaa mennä töihin paikkaan,

missä on paljon söpöliinejä.”

Tämä viikko ei ole vauhdiltaan ja kiireiltään poikennut edellisistä. Kiirettä ja vauhtia siis piisaa edelleen. On mahtavaa ja ällistyttävää huomata, miten nopeasti viikot vierähtävät. Tästä syystä olen, lähes tulkoon aina, sekaisin päivistä. 

Viime sunnuntaina Itä-Savon välissä ilmestyi SAMIlainen. Siellä oli juttu muun muasssa Savonlinnan Toimintakeskuksesta ja minusta. Olin kyllä tiennyt, että minusta tehdään juttu SAMIlaiseen, mutta se, että se jaetaan Itä-Savon välissä 30 000 talouteen, oli minulle uusi juttu. 

En vissiin ollut kuunnellut tarpeeksi tarkkaan mihin se juttu tuli. Täytyypä yrittää ensi kerralla kuunnella tarkemmin. No, eihän se mitään haitannut, olin vain yllättynyt tästä.

Kun minua oltiin tulossa haastattelemaan juttuun keskiviikkona 7.2, olinkin flunssan kourissa kotona. Onneksi olin pohjustanut juttua kirjoittamalla itse mitä halusin sanoa. 

Lähetin kirjoittamani jutun ja itse ottamani kuvan opettajalle, jonka oli määrä tulla minua haastattelemaan. Hänellä oli yksi ainoa tarkentava kysymys: ”Mitä SAMIn asuntolassa pidettävässä ryhmässä on tarkoitus tehdä?”

Hmm.. sehän oli hyvä kysymys, sillä minä en oikeastaan tiedä sitä itsekään, koska siellä olisi tarkoitus tehdä sellaisia asioita, mitä opiskelijat haluaisivat, ei mitä minä päätän. 

Mahdollisuuksien rajoissa tietenkin. Mahdollisuuksia kuitenkin SAMIn oppilaitoksen kokoisessa paikassa on hirveästi. Voidaan pelailla, hengailla, katsoa leffoja, kokkailla ja viettää hauskaa aikaa yhdessä.

Maanantaina katsoimme leffaa ja realistina (en myönnä olevani pessimisti) kuvittelin, ettei kanssani sitä katsomaan tulisi kovinkaan monta asukasta. Mutta ilokseni olin väärässä. Kävijöitä oli 11, vaikka kanssani elokuvan alusta loppuun katsoi 4 henkilöä. Olin aivan onnessani tästä 11 kävijästä, mutta olisin ollut tyytyväinen siihen neljäänkin. Pienistä puroista kasvaa suuri virta, vai miten se sanonta meneekään.

Elokuvan katsomisen ohessa ehdin tehdä suunnitelmapohjaa sille, mitä me tehtäisiin

tämän kevään aikana. Kaikissa on tietysti muutosvaraa, koska kaikki räätälöidään opiskelijoiden fiiliksen ja innostumisen mukaan. Tehdään mitä he haluavat tehdä. Suunnitelmaan kuului pelailua, kokkailua, ulkoilua, leffan katselua, liikuntaa, askartelua ja voisimme käydä katsomassa SaPKon viimeisen kotipelin. Toivottavasti asuntolan asukkaat ovat yhtä innoissaan tästä suunnitelmasta kuin minä, tai ainakin innostuvat siitä myöhemmin. 

P.S. Olen ensi viikon lomalla, joten palaillaan asiaan kahden viikon päästä.

P.P.S. Tulette varmasti kuulemaan Samin asuntola ryhmän edistymisestä vielä useampaan otteeseen, joten pysykää kuulolla. ;)  

Ystävänpäivän viikko

"Ystävät ovat kuin tähtiä.

Et aina näe niitä,

mutta ne ovat paikalla."

En pysty edelleenkään käsittämään, miten nopeasti viikot menee. Tiedän että toistelen sitä lähes jokaisessa julkaisussa, mutta se jaksaa hämmästyttää minua aina vaan uudelleen ja uudelleen.

Keskiviikkona oli ystävänpäivä, ja pyrin jokaisessa pitämässä ryhmässäni tekemään jotain siihen liittyvää. Oli ystävänpäivästä kertovaa nippelitietoa, ystävänpäivä tietokilpailu, mahdollisuus ottaa omalle ystävälleen kortteja ja tarjolla karkkia.

Menin keskiviikkona töihin vähän huonolla tuulella, sinä aamuna ei vain sujunut ja se raastoi hermojani. Tullessani töihin olin iloinen, että minun ei tarvinnut mennä pimeään ja tyhjään työhuoneeseeni, vaan huoneessani oli valot ja kaksi iloista työkaveria ottamassa minut vastaan.

Toimintatuvan muutettua Toimintakeskukselle he toimivat väliaikaisesti Majakan tiloissa. Tilat ovat pienet ja kun porukkaa on paljon siellä on miltei ahdasta. Muilla tulee nopeasti kuuma, mutta vilukissana minulla on kylmä lähes jatkuvasti. Siellä saattaa muut olla t-paidalla ja hikipäässä, kun minä kiedon villapaitaa tiukemmin ympärilleni.

Mutta takaisin aiheeseen, minä tulin siis töihin tupaohjaajien tervehtiessä minua iloisesti. Heidän pöydillään oli kimput kauniita tummanpunaisia ruusuja. Ajattelin heidän ostaneen ne toisilleen, ihana ele. Riisuin takkini ja kenkäni ja menin oman työpöytäni taakse. Huomasin, että myös minun pöydälleni oli tuotu ruusuja, pirteän keltaisia ja erittäin kauniita. Siellä oli myös suklaalevy ja mietelausekortti. Tämä pelasti päiväni ja lämmitti sydäntäni. Koskaan ennen en ollut saanut tälläistä yllätystä. Missään aikaisemmassa työpaikassa ei ollut pomo antanut kukkia minulle ystävänpäivänä. Olin ihmeissäni ja äärettömän tyytyväinen. Huono tuuleni haihtui kuin savuna ilmaan.

Keskiviikkona kymmeneltä menin pitämään ensimmäistä ryhmääni ja olin innoissani huomattuani, että keskustelu oli vapaampaa kuin aikaisemmin. Edistystä. Hiljaa hyvä tulee, ja aikaahan minulla kyllä on. Ja yllätyksekseni huomaan myös kärsivällisyyteni riittävän, uskomatonta.

Keskiviikon toinen ryhmä meni rutiinilla, katsottiin leffaa, askarreltiin jääkarhuja sukista ja herkuteltiin. Torstaina ystävänpäivän vietto jatkui. Taas löytyi ystävänpäivän tietokilpailua ja karkkia. Pelattiin myös biljardia ja yllätyksekseni voitimme parini kanssa, minun lopettettuani pelin, lyötyäni kaksi palloa ja kasin pussiin. Tämä oli uskomattoman hienoa, mutta siihen voittoisa kulkuni loppuikin ja muissa peleissä mokailin lyöntini lähes joka kerta. Meillä oli kuitenkin hauskaa ja tästä jäi hyvä ja lämmin fiilis. Niinkuin ystävänpäivään kuuluukin.

Torstain toisen ryhmän aikana, kävimme kahvilla Toimintakeskuksen läheisessä kahvilassa, Silvennoisen leipomossa. Juttelimme siitä, miten outoa on kun Majakan tiloissa pyörii nyt muitakin ihmisiä. Kerroin, että ajan kanssa tilanne rauhoittuu, kunhan Toimintatupa löytää oman paikkansa Toimarilla, niin Majakkakin asetuu sitten omalle paikalleen, missä se tulee sitten olemaankaan. 

Kummiluokan kanssa oli sovittu, että menemme ystävänpäivä viikolla syömään, mutta ollessani kipeänä viime viikon tiistaista lähtien, tämän sopiminen jäi viime tippaan, joten tällä viikolla syömään meneminen ei onnistunut. Sovimme kuitenkin, että lähdemme syömään ensi viikon perjantaina, eli tasan viikon päästä. Tuskin maltan odottaa. 

Aina kun tuntuu, että minulla on huono päivä, tai jokin mättää töissä, vaikka kaikki olisi mälsää ja tyhmää, niin saan virtaa ryhmieni kävijöiltä, joista on tullut todella tärkeä osa päiviäni, viikkojani, ja hehän ovat tärkein osa tätä työtä, syy miksi Majakka-toiminta on olemassa ja miksi minä teen tätä työtä.

Olen kiittänyt tukipilareitani ja ystäviäni, ja nyt haluan kiittää kaikkia Majakka-toiminnan ryhmissä kävijöitä, että annatte minulle virtaa ja voimaa, syyn tehdä tätä työtä. Teidän takianne teen tätä. Kiitos kaikille, että olette olleet mukana. Toivottavasti pysytte messissä jatkossakin! Ja toivottavasti teitä tulee mukaan entistä enemmän. 

Suunnittelua

"Mä voin suunnitella mun koko elämän

Vaimon ja viran ja talonkin

Mut kaikki menee toisin

Joku suunnittelee mua paremmin

 On niin helppoo olla onnellinen

Ja tyytyy siihen mitä on"
˜Olavi Uusivirta,
On niin helppo olla onnellinen

Tämä viikko ei todellakaan mennyt niinkuin suunnittelin. Miulla oli paljon tekemistä ja sitten kehittelin vielä enemmän tekemistä. Kuvittelin, että ehtisin opetella peruuttamaan autolla, varata ajan inssiin, käydä ennen inssiä ajamassa ja sitten ajaa sen inssin.
Oli tärkeitä tapaamisia ja tärkeitä tapaamisia, valokuvausta ja palavereita. Mutta sitten tiistaina mie tulinkin kipeäksi ja sinnittelin töissä valokuvaukseen asti, ja lähdin sitten kotiin.

Kotona voin tosi huonosti ja jäin lepäämään. Nukuin, nukuin ja yritin vähän syödä jotain. En voinut yhtään paremmin seuraavana aamuna, joten soitin toiminnnanjohtajalle ja kerroin, että olen vielä kipeä. Töihin ei siis ollut menemistä.

Laitoin pari viestiä ja sitten kävin uudestaan nukkumaan. Katsoin telkkaria, leffoja ja luin, jossain vaiheessa koetin syödä jotain ja sitten taas nukuin.
Seuraavanakaan aamuna oloni ei ollut yhtään parempi, taas soitto toiminnanjohtajalle ja seuraavakin päivä meni samalla rutiinilla. Lepäämistä, lepäämistä ja lepäämistä.

Nyt perjantainakin jäin kotiin, eikä olo ole vieläkään hyvä. Ehkä kenties vähän parempi kuin aikaisemmin, mutta ei hyvä edelleenkään. Täytyy siis nukkua vähän lisää.

Suunnitelmat meni siis todellakin uusiksi. Jo toistamiseen, koska olin jo suunnitellut, että minulla olisi ollut ajokortti jo viime viikolla. Ei mitään mahdollisuuksia. Eipä tietenkään.

Mie oon aina ollut kova tyttö suunnittelemaan kaikkea. Ja useimmiten asiat ei oo koskaan mennyt miun suunnitelmien mukaan. Yllätysyllätys. Todellinen kysymys siis taitaakin olla, miten ihmeessä mie jaksan aina vaan suunnitella kaikkea, koska suunnitelmat harvemmin toteutuu.

Sanotaan, että hyvin suunniteltu, on puoliksi tehty. Pyh, mie taas oon sitä mieltä, että hyvin suunniteltu, on kokonaan tekemättä.

Miksi mie siis jaksan aina suunnitella kaikkea? Kuvitella jotain tapahtuvaksi, vaikka todellisuudessa sen tapahtuman todennäköisyydet on todella pienet? Siksi pitäisikin kysyä itseltäni, että milloin mie lakkaisin suunnittelemasta kaikkea? Millon mie voisin vaan antaa itseni ajelehtia ja katsoa mitä tämä päivä, huominen eteeni tuo? Jättää suunnittelematta ja antaa elämän yllättää itseni.

Se kuulostaa hauskalta. Se kuulostaa jopa varteenotettavalta vaihtoehdolta, mutta miusta tuntuu, että helppoa se ei ainakaan tule olemaan. Tiedän, että työasioita on suunniteltava etukäteen ja ne on hyvä pitääkin mielessä, koska siten saa päiviin jotain järjestystä. Mutta ehkä kaikkea ei sittenkään ole pakko suunnitella. Ja ehkä siten, jos suunnittelisi vähän vähemmän, niin ei pettyisi niin useasti, kun ei ole mitään ihmeellistä odottanutkaan tapahtuvaksi.

Ehkä sitten yllättyisi useammin positiivisesti, kun elämä tuokin eteen jotain hyvää. Ja törmätessään johonkin epämieluisaan, pystyisi suhtautumaan siihen eri tavalla.
Tästä eteenpäin siis yritän olla suunnittelematta niin paljoa, annan virran viedä ja katson mitä tapahtuu. Siis nokka kohti uusia seikkailuja, mitä kaikkea tämä päivä vielä tuokaan tullessaan.

Olavi Uusivirta sanoo alun lainauksessa, että on niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on. Ei huono elämän ohje, ei todellakaan. 

Tärkeysjärjestys

"Sivistyssanakirja määrittelee sanan tärkeä näin:

tarpeellisuutensa, arvonsa tai muun sellaisen takia

merkittävä, merkityksellinen,

huomattava, tähdellinen."

Aloittaessani uutta työtä, en olisi voinut kuvitellakaan, miten erilaiseksi elämäni muuttuu. Miten paljon asiat muuttuvat kotona ja toisaalta taas tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Nyt kun minulla on päivä työ ja minulla pitäisi olla illat vapaata, pitäisi olla aikaa enemmän tehdä asioita. Kuten siivota, tavata ystäviä, laittaa ruokaa.. Normaaleja arjen perusjuttuja.
Kun aloitin uudessa työssäni kolmisen kuukautta sitten, päivä rytmini muuttui radikaalisti. Ennen saatoin nukkua myöhään päivään ja herätä vasta sitten kun töiden alkuun oli kaksi tuntia aikaa. Muut jutut tuntuivat jäävän toisarvoisiksi. Nukkuminen, työ, ja kotona hengaileminen. Siitä minun elämäni silloin koostui. Mutta silloin oli myös iltaisin mahdollisuus tavata ystäviä, jos joku heistä vielä sattui olemaan tavoitettavissa myöhemmin illasta. Eikä ollut menossa nukkumaan.
Mutta nyt kun herää aamuisin kuudelta, niin kyllä illasta rupeaa jo nukuttamaan yhdeksän aikaan siihen malliin, että ei minnekään kavereille todellakaan olla menossa. Niinpä päiväni koostuu nykyään siitä, että herään aamuisin kuudelta (ja kyllä, se on edelleen yhtä karmeaa kuin ensimmäiselläkin kerralla), olen töissä neljään asti ja joko vietän rauhallista päivää töissä (milloin sellaista on tapahtunut?) tai sitten juoksen paikasta toiseen pää kolmantena päivänä. Töiden jälkeen menen bussilla kotiin, jonka jälkeen teen ruokaa, syön, siivoan ja katson telkkaria samalla kun urheilen. Sitten käyn suihkussa, lisää telkkarin katsomista tai vaihteeksi lukemista ja sitten olenkin jo valmis yöpuulle, jos en ole jo nukahtanut sohvalle (mitä tapahtuu usein).
Nyt kuitenkin olen töiden jälkeen kävellyt kotiin, vähän raikasta ulkoilmaa, eikä matkakaan ole kuitenkaan niin pitkä. Oikeastaa käveleminen on rauhoittavaa ja tykkään siitä todella. Kävely vie enemmän aikaa kuin bussilla kulkeminen, joten olen myöhempään kotona. Niinpä siis jostain tavaksi tulleesta jutusta täytyy luopua. Ensimmäisenä se on siivoaminen. Ajan myös opetusluvalla ajokorttia, ja me käydään opettajani kanssa ajamassa iltapainotteisesti. Jostain siihenkin täytyy löytää sitten aika, joten urheilu ja ruuanlaittaminen jää. Ja siinä sivussa myös telkkarin katsominen, mikä ei liene huono homma ollenkaan. Ihan hyvä vaan, ettei aina istu vaan katsomassa televisiota.
Tässä on kyse asioiden laittamisesta tärkeysjärjestykseen. Ajokortin hommaaminen on tällä hetkellä listani kärjessä, joten pidän huolen, että siihen minulla on aikaa juuri silloin kun ajo-opettajalleni sopii. Että saisin kortin mahdollisimman nopeasti, niin tästäkin päästäisiin sitten. Muutaman viikon kyllä syö jotain yksinkertaisempiakin ruokia, kunhan ajokortti on kohda hyppysissäni. Ja hieman siivottomampaakin kämppää kestää katsella, kunnes sitten tulee se raja vastaan ja on pakko alkaa siivoamaan, koska ei kestä sitä kaaosta enää.
Päiväni ovat siis täynnä tällä hetkellä sitä, että opettelen laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Pomoni ehdotti minulle käsityökursseja, mistä voisin valita mieleiseni ja laajentaa osaamistani. Kurssit olisivat kuitenkin iltapainotteisia, ja iltani ovat muutenkin niin kiireisiä ja hektisiä, että en tässä vaiheessa ole valmis käymään vielä missään kursseilla. Asiaa voidaan katsoa sitten uudestaan, kunhan minulla on ajokortti, jonka myötä työni helpottuu huomattavasti.
Tärkeysjärjestykseni iltaisin menee jota kuinkin näin: UNI, AJOKORTTI, RUOKA ja muut jutut sen jälkeen.