Mitä sitä taas tulikaan tehtyä

"Ota rauhallisesti.

Stressiä riittää tarpeeksi kaikille."

Tällä viikolla töissä taas sattui ja tapahtui. Maanantain aloitin kirjoittamalla yhteistyökumppanilleni lupaamani esittelytekstin meidän tulevasta yhteistyöstämme ja ehkä hieman epämaanantaiseen tyyliin, mutta minulle ominaiseen, siitä tuli todella lennokas. Mutta esittelyteksti koski aivoystävällistä opiskelun tauottamista, joten uskon lennokkuuden sopineen siihen. 

"Hyvät ideat tarvitsevat laskutelineitä 

siinä missä siipiäkin."

Myöhemmin maanantaina esittelin aivoystävällisen opiskelun tauottamista yhdelle työkavereistani ja naurustani ei ollut tulla loppua, kun näytin hänelle esimerkkejä mistä oikein oli kyse. Olin siinä aivan uskomattoman surkea. Minun pitää todella opetella niitä, ennenkuin menen tauottamaan aivoystävällisesti kenenkään opiskelua. Mutta toisaalta, nauraminen on myös aivoystävällistä. Ja se todella keskeyttää opiskelun.. Parempi on varmaan kuitenkin koettaa opetella ne kunnolla, jotta voin vaikuttaa olevani osaava ja ammattimainen. Toisaalta taas, on kyllä hienoa olla myös erilainen. Ei aina niin jäykkä ja asiallinen. Vaan rento ja rempseä. Lennokas. 

"Joskus on rohkeaa olla hetken onnellinen

siipien polttamisen uhallakin."

Tiistaina lähdimme käymään Talvisalon koulussa Heikinpohjan toimipisteessä pitämässä kierrätysaskartelua 1-2 -luokkalaisille. Meidän piti myös pitää samanlaista askartelua 3-4 -luokkalaisille, mutta heidän opettajansa kävi myöhemmin pyytämässä askartelun siirtämistä toiselle päivälle. Ja sehän kyllä sopi, sillä ensimmäisessä askartelussa oli jo yhdelle päivälle tarpeeksi ihmettelemistä. 

Askartelua aloittaessamme huomasin nopeasti, ettemme olleet ajatelleet sitä tarpeeksi pitkälle. Oppilaat kävivät hakemassa jonossa askartelutarvikkeet, mutta se kesti liian kauan. Sitten toisilla oppilailla oli tarvikkeet ja toisilla ei, eikä kenelläkään ollut ohjeita miten avaimenperiä oli tarkoitus tehdä. Tunti tuntui kuluvan pelkässä kaaoksessa, mutta oppilaat saivat kuin saivatkin valmiiksi avaimenperät, joista kaikista tuli todella hienoja, erilaisia ja jopa mielikuvituksellisia. 

Tunnin jälkeen poistuimme Heikinpohjan yksiköstä siis tuntia nopeammin kuin olimme aluksi luulleet. Olin aivan loppu. Olimme ohjanneet ennenkin kouluikäisten askarteluja, mutta ryhmä ei koskaan aikaisemmin ollut ollut noin iso. Tai jos olikin alunperin ollut, niin olimme jakaneet sen, jotta yksi ryhmä saattoi askarella ja toinen kiertää Toimintakeskusta. Mutta nyt kun emme olleet Toimintakeskuksella, ei kierrättäminen siellä onnistunut. Kaiken kaikkiaan askartelutunti opetti meille, minulle ainakin paljon. Ensi kerralla valmistaututuisimme siihen paremmin. Aivan eri tavalla. 

Kanssani askartelemassa olleelle työkaverilleni oli jäänyt tunnista aivan erilainen käsitys. Hänen mielestään siinä ei ollut ollut mitään kaoottista, eikä ensi kerraksi tarvitsisi mitään oikein muuttaakaan. Minä ihmettelen vieläkin, miten erilailla me tilanteen näimme.  Toisaalta on hienoa, että jokainen pystyy näkemään asiat omalla tavallaan, mutta toisaalta taas en kykene ymmärtämään, miten se kaikki kaaos ja sekasorto oli voinut jäädä häneltä huomaamatta. Saattaahan olla, että se kaaos ja sekasorto oli vain minun päässäni. En ihmettelisi sitä yhtään. 

Keskiviikkona pidimme entisen työparini valmistumisen kunniaksi yllätysjuhlat. Yllätysjuhlat eivät kuitenkaan olleet kovinkaan onnistuneet, ainakaan sen yllätyksen puolesta, sillä hän oli tiennyt juhlista jo aikaisemmin. Muuten juhlat onnistuivat todella hyvin. Valmistunut työkaverimme sai paljon lahjoja ja hänelle esitettiin hänelle kirjoitettu räp-kappale, joka sai meidät kaikki nauramaan. Tässä talossa, Savonlinnan Toimintakeskuksella, on paljon enemmän lahjakkuuksia kuin koskaan voisi kuvitellakaan. Ja ihan yllättäviä lahjakkuuksia, kuten hauskojen räp-kappaleiden kirjoittaminen. 

Saman päivän iltapäivällä menimme kokeilemaan ilmajoogaa GYM42-kuntosalille. Täytyy kyllä sanoa, että se on kovinkin mielenkiintoinen laji, mutta ei minulle soveltuva. Minun piti ihan ähmäpäissään kokeilla liikettä, jossa pää meni alaspäin ja voin sen jälkeen koko päivän tavattoman huonosti. No, ainakin tuli kokeiltua.  

"Jos pääportti on kiinni,

koputa sivuovelle."

Torstaina Pääskylahden kirkolla oli valtavasti porukkaa, ihmiset tuntuvat viimein löytäneen sinne joulun tauon jälkeen. Pelasimme taas Unoa ja voi, miten meillä oli hauskaa. Peliporukassa oli keskiviikkona ja torstaina myös uusia kasvoja, joten pelaamine oli hieman erilaista. Isommalla porukalla pelaamisessa on aivan eri juttunsa kuin pienellä porukalla. Molemmissa on toki omat hyvät ja huonot puolensa. Kun pidimme taukoa Unosta, pääsin pelaamaan nelinpeliä biljardissa. Vaikka olen pelannut biljardia Pääskylahdessa aika paljon ja joskus onnistun saamaan palloja jopa pussiinkin, niin yllätyn aina kun onnistun lyönnissä juuri niin kuin pitikin. 

Vaikka minä yllätyin onnistuneista lyönneistäni, niin voin ilokseni sanoa, että kaikki eivät niistä yllättyneet. He tiesivät, että osaisin, jos vain jaksaisin keskittyä. On mahtavaa, että jotkut uskovat ja luottavat minuun niin paljon, että tietävät minun osaavan jotain, mitä en aina tiedä itsekään. Peli oli äärettömän tasainen, mutta hävisimme sen. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä peli oli ollut aivan huikea. Sellaisille vastustajille, joita vastassamme oli ollut, ei ollut mikään häpeä hävitä. Vaan saatoimme ylpeänä sanoa, että olimme antaneet heille kovan vastuksen. 

"Moni ei huomaa elämänsä hopeareunusta,

koska etsii vain kultaa."

Pääskylahdesta lähdettyäni suuntasin kirjastoon, missä meidän oli määrä viettää sen päiväinen kerhomme. Se oli vuoden ensimmäinen kirjastokäynti ja kaikki olivat odottaneet sitä innolla. Lainausautomaatilla huomasin muistutuksen siitä, että myöhästymismaksut piti maksaa perjantaihin (silloin huomiseen) mennessä tai kirjastokortti lukkiutuisi, eikä kirjoja voisi lainata. Ja minulla oli kuin olikin maksamattomia maksuja. Suuntasin samantien infopisteelle maksamaan laskujani yhdessä yhden ryhmäläisen kanssa, jolla oli ongelmia kirjan lainaamisessa. 

Kun kaikki oli selvää suuntasimme kohti kirjaston kahviota. Siellä on aina hirmuhyvää syötävää, makeata ja suolaista. Erityisesti pidän heidän itsetehdyistä munkeista, ne ovat herkullisia. Otin tällä kertaa mangojuustokakkua, samoin kuin eräs toinen kerhoilijoista ja se juustokakkupala oli aivan valtava. Hyvä että mahtui koko lautaselle. Toiset kerhoilijat ottivat sämpylät. Nekin näyttivät hyviltä. Juustokakku oli hyvää ja voin kertoa, että sen jälkeen ei jäänyt enää makeannälkä. 

Kaikenkaikkiaan kirjastoreissu oli erittäin onnistunut ja menemme kahden viikon kuluttua sinne innoissamme uudestaan. Nyt kun kävimme siellä pitkästä aikaa, tajuan, miten paljon olenkaan kaivannut siellä käymistä. Tuskin maltan odottaa, että pääsemme takaisin vanhaan rytmiin, jolloin kävimme kirjastossa kahden viikon välein.  

"Kun ottaa vähän kerrallaan,

voi nauttia useammin."

Sadasensimmäinen blogijulkaisu

"Hyväntuulisena saat enemmän aikaan."

Jossain blogijulkaisussa muistan kirjoittaneeni, että sadas blogijulkaisu olisi hieno saavutus, ja että kirjoittaisin siitä sittemmin lisää, kun aika olisi. Noh, nythän tämä meni silleen, että NUORI2020 -päivistä Tampereella oleva julkaisu sattui epähuomiossa olemaan se sadas. Ja kaikki jotka ovat lukeneet sen julkaisun, tietävät, ettei siinä kirjoiteta sanaakaan siitä, että se on sadas julkaisu. Koska en muistanut sitä ollenkaan. Ja olihan se aika pitkä muutenkin, joten ei siihen olisi edes kannattanut kirjoittaa enää lisää.

Tässä kuitenkin tulee sitten sadasensimmäinen (101.) julkaisu. Miettikää, miten paljon sata julkaisua on! Siinä on saanut sanasen jos useammankin kirjoittaa. Uskomatonta, että tämä blogi on nyt siinä pisteessä. Uskomatonta, että tämä blogi on herättänyt niin paljon kiinnostutsta, että tätä on kannattanut kirjoittaa yli 100 julkaisua. Olen siitä aivan täysin ällistynyt. En voi kylliksi korostaa sitä. 

Olen saanut paljon palautetta blogijulkaisuista ja blogista yleensä. Se on kerännyt huikeasti lukijoita, joka edelleen ihmetyttää minua. Saamistani palautteista on käynyt ilmi, että blogijulkaisuiden lukemisesta tykätään ja osan lukijoiden mielestä osaan kirjoittaa hauskasti ja viihdyttävästi. Antaen heille tekemistä heidän perjantai iltoihinsa. Ei siis mitään paineita. Lukijat siis odottavat perjantai illoilleen tekemistä, hauskaa luettavaa ja kaiken hyvän lisäksi sen pitää kertoa omasta työstäni. Ei siis mikään vaikea juttu, eihän? Tai sitten älyttömän hankala juttu. 

"Valaisemalla jonkun toisen päivää

valaisee omansakin."

Pitää olla myös erilainen, mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava, että lukijat jaksavat seurata blogia viikosta toiseen. Samoja juttuja ei viitsi jauhaa jatkuvasti, mutta välillä on kuitenkin hyvä palata muistuttamaan joistakin asioista. Oletteko koskaan ajatelleet, miten vaikeaa kirjoittaminen saattaa olla? Onneksi itse kirjoittaminen ei ole minulle vaikeaa, vaikka aiheen päättäminen saattaa välillä aiheuttaa harmaita hiuksia. Ja sen pohtiminen, kehtaako sitä nyt kirjoittaa blogiin vai ei. Huhhu, minä luultavasti harmaannun ennen aikojani. 

Olen valtavan kiitollinen kaikista saamistani kommenteista ja ne merkitsevät minulle paljon. Koskaan ei kyllästy kuulemaan, miten on onnistunut saamaan jonkun nauramaan tai piristämään jonkun päivää. Toisten piristäminen on aina hienoa ja sen kuuleminen saa minutkin hymyilemään. Mutta ettei koko blogijulkaisu menisi vain blogijulkaisuista höpistessä, niin vaihdetaanpa aihetta.

Meillä oli tänä perjantaina lounas Paviljongilla työkavereiden kanssa. Suhteellinen vapaamuotoinen tilaisuus siis, eikä tarvinnut jännittää eikä mitään. Meillä oli kivaa ja ruoka oli hyvää ja kaikki sujui hyvin. Aamulla kuitenkin mietin pitkään, mitä pukisin päälle, etten näyttäisi ihan peikolta ihmisten ilmoilla. Pestessäni hampaita tiputin hammastahnaa paidalle. Kiireisenä en ehtinyt vaihtaa sitä, vähän huuhtaista vain ja sitten koko päivän mietin, että kiinnittääköhän kukaan siihen huomiota. Onneksi saatoin lohduttautua sillä, että ei varmaan kiinnittäisi, jos lounastaessa epähuomiossa pudottaisin siihen jotain. Ehkä pitäisi pyytää tarjoilijalta suosiolla vaan ruokalappua tai tyytyä kohtaloonsa sen suhteen, että paidassani tulee olemaan useampia tahroja päivän jälkeen. 

Tavallisesti syöminen ei ole mikään maailman vaikein asia, mutta koetappa syödä ruisleipää ja hengittää samaan aikaan. Siis suun kautta. Varmasti menee joku pala henkeen ja joudut sitten yskimään sitä pois ja paikalla olijat miettivät, meinaatko sinä tukehtua siihen ja pitääkö hakata selkään tai miten se ihme ote menikään, joka pitää tehdä jos jollakin on mennyt jotain väärään henkeen. Lörtsyä syödessä menee henkeen myös jotain miltei joka kerta. Ja tällä viikolla meinasin tukehtua jopa omaan sylkeeni. Uskomatonta vai mitä?

Tavallisesti myöskään ihmisten ilmoilla liikkuminen ei kuulu maailman vaikeimpiin asioihin, mutta lähdeppä reissuun meidän työporukan kanssa. Me pääsimme Paviljongille ilman suurempia ongelmia, jos ei oteta lukuun miljoonaa vuotta kestänyttä lähtöämme, huuruisia auton ikkunoita ja pientä tietukkoa, jonka aiheutimme kulkiessamme tuskin pariakaan kilometriä Toimarilta Paville. Pääsimme myös ruokailuun suhteellisen hienovaraisesti ja huomaamattomasti. Miltei uskomaton suoritus meidän porukaltamme. Ruokaa syödessä ei katasrofeja, hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue! 


       "Hyvällä huumorilla pärjää pitkälle."

Mutta täytyy kyllä sanoa, että kun tarjoilijat ottivat meiltä lautasia pois, toivat meille juomista tai ruokaa, kaikki vähän liikehtivät kiusaantuneesti ja mietin, että milloinhan joku kolauttaa päällään tarjoilijan joko tajuttomaksi tai osuu tarjoilijan jo pitämiin lautasiin ja hän tiputtaa ne lattialle. Mikä kaaos siitä syntyisikään! Mitään tälläistä ei kuitenkaan tapahtunut, meidän seurueemme oli selvästi skarpannut. 

Jälkiruokaa hakiessamme haahuilimme typerinä edestakaisin, sillä vaikka jälkiruokabuffetin paikka oli kyllä kerrottu meille, emme huomanneet sitä ja vaikutimme taatusti idiooteilta etsiessämme sitä. Sen kyllä korvasi se, että jälkiruoka oli aivan ihanaa. Appelisiini kakku oli samalla pirteä, makea ja raikas ja kaikessa pienuudessaan myös niin täynnä makuja, ettei sitä todellakaan tarvinnut syödä toista palasta. 

Me melkein pääsimme pois Pavilta ilman isompia ongelmia, kunnes tartuin laukkuuni lähtiessämme ja onnistuin osumaan sillä epäonnisesti työkaveriani jalkaan. Se oli oikeasti vahinko. Mitään ei kuitenkaan sattunut, ei kaatumista, ei hirveää mekkalaa toisen vahingoittamisesta, mutta kuulin siitä kyllä myöhemmin. Olin myös aikaisemmin innoissani ruokailusta ja nälissäni ollut odottamassa Paville lähtemistä puoli tuntia liian aikaisin. Minun tuskin annettaisiin ihan kohta unohtaa tätä lounasta Paviljongilla. On niin hienoa olla minä. 

Tästä kaikesta voimme siis päätellä, ettei minun pitäisi syödä ulkona, ei todellakaan. Ei ainakaan työasioissa. Aina sattuu ja tapahtuu jotain. Hirveitä naurukohtauksia, kaatuneita laseja, tippuneita leipiä tai muita ruokia, ruokatahroja vaatteilla, pehmistä jokapaikassa, henkeen vedettyjä ruokia ja yskäkohtauksia jnejne. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkälle. Näiden saavutusten perusteella voisi ainakin ajatella, että lounastapaamiset eivät ole minulle oikea tapa tavata ihmisiä. Vaikka olisihan se kätevää yhdistää ruokailu ja ihmisten tapaaminen. Mutta ei. Ei todellakaan. Ei lounastapaamisia minulle. Kiitos. 

Mutta arvatkaanhan kun seuraavan kerran joku ehdottaa minulle lounastapaamista, muistanko minä enää tätä? En varmasti. Jännityksellä siis odottaamaan tulevia palavereja ja tapaamisia...

"Ihanien asioiden tapahtumiseen

tarvitaan aikaa."

NUORI2020 -päivät Tampereella

"Tahtoisin kaiken kauniin sieluuni tallettaa

ja sieltä moniin hetkiin kauneutta ammentaa.

Tahtoisin sieluuni painaa kuvat

rakkaiden muistojen ja niitä katsoa aina

kun mieli on surullinen."

-Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

 

Kuten olette varmasti laineista jo huomanneet ja tulette tässä julkaisussa yhä uudestaan huomaamaan, meillä oli Tampereella todella hauskaa.

Me lähdimme junalla Tampereelle tiistaiaamuna kello 5.25. Huh, miten aikainen herätys. Hyvänen aika. Onneksi ne onnekkaat, jotka pystyivät nukkumaan junassa, saattoivat tehdä niin. Itse en valitettavasti kuulunut niihin. Meillä oli kaksi vaihtoa, Parikkalassa ja Tikkurilassa. Parikkalan vaihdossa ei ollut ongelmia, ei tarvinnut edes raidetta vaihtaa. Kovin helppoa ja yksinkertaista. Sitä ei kuitenkaan ollut matkakuvan ottaminen, sillä jokaisessa oli jotain pielessä, yleensä minun kasvoni. Mutta hei, jos hyviä kuvia ei saa, niin niitä ei sitten saa. Ei siinä sen kummempia. 

Tikkurilan vaihdossa oli sitten jo vähän enemmän häslinkiä, mutta onnistuimme siinäkin oikein suurenmoisesti. Päädyttiin oikeaan junaan ja silleen... Matka kesti yhteensä noin 5 tuntia. Olisi voinut luulla, että siinä ajassa olisi ehtinyt rauhoittua vähän ja nukahtaa, mutta ehei, en ollut niin onnellinen. Toisaalta oli ilo olla hereillä, sillä meillä oli todella hauskaa. Levottomia matkustusjuttuja kuunnellessa nauratti vähän väliä ja oli ensimmäistä kertaa matkan aikana ripsivärit poskilla yhdellä jos toisella meistä. Äijillä toki ei, koska heillä ei ollut ripsiväriä alkunperinkään. No ei ollut meilläkään sen junamatkan jälkeen. 

Päästyämme Tampereelle lähdimme etsimään hotelliamme ja löysimmekin se yllättävän vaivattomasti. Myöhemmin kävi ilmi, että matka rautatieasemalta hotellille ei ollutkaan niin pitkä, kuin se oli matkalaukkuja raahatessa ja epämääräisesti Tampereella hortoillessa tuntunut. Matka hotellilta Tampere-talolla, missä NUORI2020 -tapahtuma pidettiin oli vieläkin lyhyempi. Hotellin ovelta saattoi jopa nähdä Tampere-talon. 

Pääsimme heti kirjautumaan sisään ja hetken hotellihuoneessa rauhoituttuamme jatkoimme matkaa kohti NUORI2020-päiviä ja Tampere-taloa. Olimme innoissamme. Porukkaa oli valtavasti, mutta sopu antoi sijan, joten kyllä me sekaan mahduimme. Ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi jokainen meistä oli valinnut saman, ja uskoimme että se antoi vähän osviittaa siitä, miten muiden kanssa tulisi toimia. Tila ei ollut täynnä, joten minä uskoin, että tilat olisivat tällä kertaa sellaiset, että kaikki halukkaa pääsisivät sisään. 

Ikävä kyllä huomasin pian, että olin väärässä. Sillä seuraava ohjelma, mihin olisin halunnut oli täynnä, joten menin sitten lähinpään mihin mahduin ja vaikka se olikin mielenkiintoinen, niin se ei ihan ollut ominta-aluettani tai sopivaa minun tekemääni työhön. Mutta ei se mitään. Vaikka kaikki ohjelmista ei ollut ihan sellaisia mitä olisi voinut kuvitella, niin jokaisesta niistä sai itselleen jotain. Mitä? Kysyi toiminnanjohtajamme aamukahvilla, eikä kukaan meistä oikein osannut kertoa sitä. Olipa tosiaan antoisa reissu. Mutta me tarvitsemme vain hieman aikaa sulatellaksemme tietoa ja kertoaksemme päivien ja tapahtuman annista heille. 

"Vaikka paljastuisi että pessimisti on oikeassa,

ainakin optimistillä on ollut hauskempaa."

Päivät olivat oikeasti todella antoisia ja niistä saimme paljon työkaluja omaan työhömme. Esittelypisteet olivat tälläkin kertaa lemppareitani, sillä niistä sai paljon konkreettista materiaalia omaan työhön ja asiakkaille, sekä karkkia ja purkkaa. Mikä oli tietysti mahtava lisäetu. Saimme monenlaisia erilaisia kortteja, julisteita, esitteitä, tietoa, heijastimia, kyniä ja purkkaa. Ja vaikka mitä muuta. Verkostoituminen ja mahdollisuus keskustella muiden alan työntekijöiden ja asiantuntijoiden kanssa työstä, alasta ja ideoista oli myös yksi päivien hyödystä. 
 
Ohjelman loputtua lähdimme yhdessä syömään. Kävimme syömässä ruokapaikoissa, joita ei Savonlinnassa ole ja joissain kaupoissakin. Kolme päivää ulkona syöminen oli kivaa, mutta nyt osaa arvostaa myös kotiruokaa eri tavalla kuin aikaisemmin. Mahdollisuus kotiruuan tekemiseen ja syömiseen on jotain sellaista, mitä ei osaa arvostaakaan ennenkuin tajuaa, ettei sellaista mahdollisuutta enää ole. Hotellihuoneessa on vähän vaikea lähteä mitään perunalaatikkoa paistelemaan tai kastiketta keittelemään. 

"Kun on hauskaa,

aika kuluu siivillä."

Niinpä oli myös kiva palata kotiin. Kotikaupunkiin, missä meininki on ihan erilaista kuin Tampereella, omaan kotiin, missä on ihan erilaista kuin hotellissa ja omaan sänkyyn, mikä on ihan erilainen kuin hotellihuoneen sänky. Niin kliseistä kuin se onkin ja miten monta kertaa sen on kuullutkaan, niin silti se pitää paikkansa: Matkalla on kiva käydä, mutta kotiinpalaaminen on vieläkin mukavampaa. 

 "Nauru nuorentaa!"

Kaikenkaikkiaan meillä oli todella mahtava, antoisa ja hauska reissu. Valehtelematta nauroin ripsivärit poskilla ainakin kaksi kertaa joka päivä ja me vitsailimmekin yhdessä siitä, että eihän me voida mihinkään julkisille paikoille edes mennä. Nauroimme me myös muutenkin kuin vedet silmissä. Oli pieniä nauruja, suuria nauruja ja katkeamattomia nauruja, joista ei ollut tulla loppua laisinkaan. Naurun hyvinvointi vaikutukset tulivat meille erittäin selviksi. Nauru pidentää ikää, niinhän sitä sanotaan. Nauraminen kuluttaa enemmän kaloreita kuin nyrpistely. Ja niin edelleen, nauramisesta on ties miten paljon sanontoja. Joten matkammehan oli mielenkiintoisien ohjelmien ja antoisien päivien lisäksi myös hyvinvointi matka, joka vähensi stressiä, pidensi ikää ja poltti varmasti enemmän kaloreita kuin söimme. Vaikka söimme niitäkin paljon. 

"Nauru polttaa xxx -määrän kaloreita,

joten täähän käy ihan kuntoilusta!"

- Mertsi

Kävimme upeassa Tornissa, joka oli 25. kerroksessa oleva paikka, josta näkyi hulppeat maisemat ympäri Tamperetta. Se oli huikea, päätä huimaava ja hieman jänskättäväkin. Mutta näköala sieltä oli upea. Näimme myös entistä työpariani Anceligaa, jota olin ikävöinyt kovasti. Hän lähetti kaikille paljon terveisiä.

"Kun mieli on hyvä,

askel on kevyt."

'
Tämä kuva on Tampereen yliopiston ikkunasta näkyvä maisema ja siinä näkyvä heijastus. Ei ollut yhtään huonommat maisemat sielläkään.

 Heijastin kassin sain Vahvistamon onnenpyörästä, aivan ihana, eikö vain? Tykästyin siihen heti aivan valtavasti. Sanoma on ihana, ja että se on heijastava kassi on vain plussaa. Kuten sanottu, sieltä sai tosiaan kaikenlaista kivaa. 

Perjantaina, tänään, olimme töissä ensimmäistä kertaa sitten maanantain ja voin kertoa, että olen juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Mutta vaikka tänään onkin ollut ihan mahdottoman kiireinen ja hulina päivä, silti töihinkin on mukava palata. Ja se on ihan mielettömän hienoa. 

"Ihminen ei lakkaa nauramasta,

koska hän vanhenee.

Hän vanhenee,

koska lakkaa nauramasta." 

- Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Blogijulkaisuun tarvittava muistilista

"Jos katsoo menneeseen,

näyttää selkää tulevaisuudelle."

"Kun saat odottamattoman hymyn,

koko päivästä tulee onnellinen."

- Kirjasta Aurinkoinen mieli - Elämänmakuisia ajatuksia

Edellisen blogijulkaisun julkaistuani päähäni pälkähti usea aihe, mistä voisin ensi kerralla kirjoittaa. Kirjoitin ne ylös samantien, koska tiesin, etten välttämättä muistaisi niitä enää sitten, kun alkaisin kirjoittaa seuraavaa julkaisua (muistiyhdistyksestä päivää vaan). Vai oliko se sittenkin epäluottamuslause omalle luovuudelleni? En osaa sanoa. 

Muistilistassa oli kolme kohtaa, mistä ensimmäinen oli nimenomaan se, että aloin pitämään muistilistaa.. Huolestuttavaako? Nääh, en ainakaan vielä jaksa huolestua siitä. 

Toinen kohta muistilistassa oli facebookin salasana. Muistaakseni unohdin sen kerran ja sitten minun piti vaihtaa se. Vaihdettuani salasanan yritin kirjautua muutamaan päivää myöhemmin facebookkiin, mutten muistanut enää uutta salasanaa. Joten jouduin vaihtamaan sen uudestaan. Uskomatonta. Muistiyhdistykseen kuuluminen ei oikeasti ole kohdallani mitään leikkiä. Jotten unohtaisi kahdesti vaihdettua salasanaa enää, jouduin kirjoittamaan sen ylös, mikä on huolestuttavaa. Onko muistini todella menossa niin huonoksi? Täytyy alkaa virkistämään aivojani erilaisilla aktiviteeteillä. Välittömästi. Tässä vaiheesta muistista pitää vissiin ruveta jo huolestumaan.

Kolmas asia kolmiosaisessa muistilistassani oli facebookin blogijulkaisuissa pyörivät miehet. Kun jaan blogijulkaisun facebookkiin, julkaisuun tulee pyörimään useampia kuvia. Tällä hetkellä kuvissa on STEAn logo ja kaksi muuta kuvaa ovatkin joistain miehistä ja minusta. Kovin erikoista. Mutta hassua. Minua ainakin nauratti kovin, kun tajusin asian.. Tyyliin, minä se tunnun laittavan vaan blogiin kuvia eri äijistä ja minusta.. Että sellasta. Toki tajuan, että näin jälkeenpäin ja kirjoitettuna se ei kuulosta ihan yhtä hauskalta. Tai ollenkaan hauskalta. Mutta koettakaa kestää. 

Tällä viikolla olen yrittänyt aloitella normaalia päiväjärjestystä ainakin yhteistyökumppaneilla pidettävien ryhmien suhteen. Seuraavat kaksi viikkoa kyllä sotkevat tilanteen täysin, sillä ensi viikolla, kuten jotkut varmasti muistavatkin olen ti,ke,to Tampereella. Ja sitä seuraavalla viikolla ma-ke Mikkelissä. Toimarilla pyöriviä ryhmiä pääsen itse aloittamaan vasta helmikuun puolella, mutta toivottavasti niitä saataisiin pyörimään jo aikaisemmin ilman minua. Katsotaan siis miten tässä edetään. 

 "Aika tekee ihmeitä."

Olen täytätellyt yhteistyökumppaneilla loppuvuodesta unohtuneita palautekyselyitä, jotka kertovat mitä toiminnasta tykätään ja onko se ollut siihen kävijöiden mielestä hyödyllistä, mukavaa ja toivotaanko samanlaisen ryhmän jatkuvan. Kyselyt ovat täysin anonyymejä. Olen ollut tyytyväinen palautteisiin. En siksi, että ne olisivat olleet pelkästään hyviä. Vaan nimenomaan juuri siksi, että jotkut kohdat ovat jakaneet mielipiteitä toisia kohtia enemmän. On hienoa, että ihmiset ovat ja uskaltavat olla eri mieltä, vaikka eiväthän toki kävijät näe toistensa vastauksia.

Olen myös sopinut palavereja yhteistyökumppaneiden kanssa meidän kenties tulevasta yhteistyöstä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että minun mahdollisuuteni toimia tällä hetkellä ovat kovinkin rajalliset, sillä kalenterini täyttyy todella vauhdikkaasti.  

"Jos on vielä aikaa,

älä kiirehdi.

Jos olet jo myöhässä,

ei kannata kiirehtiä."

Ensi viikolla koittaville Tampereen NUORI2020 -päiville lähteminen on kovasti suunnittelun alla. Työpajoja mistä valita on suunnattomasti ja suurin osa niistä vaikuttaa todella mielenkiintoisilta ja hyödyllisiltä. Valinnan tekeminen on siis todella vaikeaa. Onneksi meitä lähtee sinne neljä, joten voimme mennä jokainen eri työpajaan ja jakaa sitten yhdessä tietomme työpajan annista. Se helpottaa valinnanvaikeuden kanssa painimista. Meillä on vielä maanantai aikaa höpötellä ja suunnitella niitä, ja sitten tiistaina suuntaamme käsittämättömän aikaisin lähtevään junaan kohti Tamperetta. 

Ensi viikon blogijulkaisussa kerrotaankin varmasti sitten siitä, mitä kaikkea Tampereella tapahtuikaan ja mitä siellä saatiin aikaan.. Kannattaa siis pysytellä kuulolla. 

"Kokemuksien kertymiseen riittää

lyhytkin hetki."

- Kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

Vuonna 2020

"Ihanat asiat tapahtuvat niille,

jotka uskaltavat heittäytyä."

- Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia

 

Vuoden vaihde. Ensimmäinen päivä. Ensimmäinen työpäivä. Ensimmäinen blogijulkaisu. Mistä kirjoittaisin? Katselin facebookissa vuoden vaihtuessa miten ihmiset kertoivat omasta kuluneesta vuodestaan ja vuosikymmenestä. Majakka-toiminnan kuluneesta vuodesta kirjoitinkin vuoden viimeisessä julkaisussa, joten ei siitä sen enempää. Majakka-toiminnan viimeisestä vuosikymmenestä en puolestaan osaa kirjoittaa, sillä Majakka-toiminta muuttui nykyiseen muotoonsa vasta vuosikymmenen puolivälissä, 2015-2016. 

Voisin kirjoittaa Majakka-toiminnan tulevasta vuodesta, mutta totuus on, etten tiedä siitä mitään. Toiminnat todennäköisesti jatkuvat samanlaisina, ainakin alkuvuoden, vain pienillä muutoksilla. Olen kuitenkin saanut aikaan näinä vuoden ensimmäisinä työpäivinä jotain sellaista, mitä en ole onnistunut tekemään koko Majakka-toiminnassa työskentelyni aikana. Se, onko tuotokseni päivänvaloon kelpaavaa, ei ole vielä varmaa, mutta ainakin se on alku. 

"Tähdet alkavat sieltä,

minne aurinko laskee."

Minulla on hyvä ja rauhallinen mieli, kun ajattelen tulevaa vuotta. Odotan innolla, että toiminta pääsee kunnolla alkamaan, jotta pääsen täyttämään kalenteriani ja värittämään sitä jo tutuksi tulleella värijärjestelmälläni. Haluan taas nähdä paljon eri värejä ja juttuja. 

Haluan pelata kaikkia uusia ostamiani pelejä ja osaa niistä olenkin yrittänyt epätoivoisesti opetella näiden päivien aikana. On yllättävän vaikeaa oppia pelaamaan joitain pelejä vain ohjeista lukemalla, varsinkin kun ohjeet ovat mitä sattuu. Siksi olenkin koettanut pelata niitä samalla, kun luen ohjeita, mutta ohjeet tuntuu muuttuvan jokaisen vuoron jälkeen ja tajuan entistä selkeämmin, miten sekavalta peli tuntuukaan. Hitsi vie! 

"Joko löydän tien,

tai raivaan sen itse."

Tiedän, että kun opimme pelin kävijöiden kanssa, voimme yhdessä nauraa sille, miten epätoivoinen minä olin opetellessani niitä. Mutta juuri tällä hetkellä minua ei todellakaan naurata. Eikai sillä oikeasti ole mitään väliä, jos kaikki siirrot ei ihan mene niinkuin kuuluu...? Onneksi olen kuitenkin oppinut jo toisen ostamistani korttipeleistä, joten vain toinen niistä on jäljellä enää. Se siitä hyvästä ja rauhallisesta mielestä... 

Olen myös yrittänyt selvitellä yhteistyökumppaneilla pidettävien ryhmien alkamista ja sopia itselleni tuuraajia, jos alkamispäivinä minulla on merkitty jotain tekemistä. Tuplabuukkauksia siis tiedossa tänäkin vuonna ja valitettava totuus on, etten ole vieläkään oppinut olemaan kahdessa tai useammassakaan paikassa yhtä aikaa. Sääli. 

Olen kuitenkin innoissani. Jotenkin ehkä vielä enemmän kuin viime vuonna. Vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. En ole suunnitellut muuttavani toimintaa, joten siitä se ei voi johtua. Uutuuden viehätyksestä ja suunnittelun innosta. Ei. Tässä kuussa on kuitenkin odotettavissa kuun puolessa välissä matka Tampereelle NUORI2020 -päiville ja siitä se vasta spektaakkelimainen reissu mahtaa tulla. Sitä seuraavalla viikolla minulla on koulua Mikkelissä. Joten ainakin tulee reissattua ympäriinsä. Ehkä se on osa innostukseni syistä. 

"Kun olet valmis seikkailuun,

mikään matka ei ole mahdoton."

Näinä vuoden ensimmäisinä päivinä on ollut myös aika katsella ympärilleen myymälässä, jos silmiin pistäisi jotain upeita löytöjä, mitä voisin käyttää Majakka-toiminnassa. Itse Majakan toimintaan niitä ei varsinaisesti ole löytynyt, mutta onnistuin löytämään muutamia kirjoja, joista yksi on Rohkeasti puhumaan - luonteva esiintyminen. Sitä voi olla mielenkiintoista lukea ja tuskin maltankin odottaa, että pääsen syventymään siihen. Ja sattui myymälästä löytymään myös yksi Harry Potter, joten olen edelleen sitä mieltä, että sieltä on mahdollista löytää ihan mitä vain. 

"Joskus on hyvä etsiä jotakin,

vaikka ei olisi hukannut mitään."

Nämä rauhalliset päivät ilman sovittuja menoja ovat olleet myös hyvää aikaa siivota ja selvitellä asioita. Tai ainakin ne olisivat olleet hyviä päiviä siivoukseen, jos olisi innostunut sellaisesta.. Asioita olen kyllä saanut selvitettyä, tai ainakin olen lähettänyt monenlaisia sähköposteja. Luulen, että asiat alkavat selviämään kunnolla vasta ensi viikolla, jolloin vielä lomailevat ihmiset tulevat töihin ja sitten me päästään kunnolla asiaan. Päästään kunnolla töissä vauhtiin ja aloittamaan vuoden 2020 kohtaamiset ja kommellukset. Tuskin maltan odottaa.

"Minne ikinä polkusi johtakoon,

se kulkekoon valoon ja aurinkoon."

 - Aurinkoinen mieli, Elämnmakuisia ajatuksia