Sadasensimmäinen blogijulkaisu

"Hyväntuulisena saat enemmän aikaan."

Jossain blogijulkaisussa muistan kirjoittaneeni, että sadas blogijulkaisu olisi hieno saavutus, ja että kirjoittaisin siitä sittemmin lisää, kun aika olisi. Noh, nythän tämä meni silleen, että NUORI2020 -päivistä Tampereella oleva julkaisu sattui epähuomiossa olemaan se sadas. Ja kaikki jotka ovat lukeneet sen julkaisun, tietävät, ettei siinä kirjoiteta sanaakaan siitä, että se on sadas julkaisu. Koska en muistanut sitä ollenkaan. Ja olihan se aika pitkä muutenkin, joten ei siihen olisi edes kannattanut kirjoittaa enää lisää.

Tässä kuitenkin tulee sitten sadasensimmäinen (101.) julkaisu. Miettikää, miten paljon sata julkaisua on! Siinä on saanut sanasen jos useammankin kirjoittaa. Uskomatonta, että tämä blogi on nyt siinä pisteessä. Uskomatonta, että tämä blogi on herättänyt niin paljon kiinnostutsta, että tätä on kannattanut kirjoittaa yli 100 julkaisua. Olen siitä aivan täysin ällistynyt. En voi kylliksi korostaa sitä. 

Olen saanut paljon palautetta blogijulkaisuista ja blogista yleensä. Se on kerännyt huikeasti lukijoita, joka edelleen ihmetyttää minua. Saamistani palautteista on käynyt ilmi, että blogijulkaisuiden lukemisesta tykätään ja osan lukijoiden mielestä osaan kirjoittaa hauskasti ja viihdyttävästi. Antaen heille tekemistä heidän perjantai iltoihinsa. Ei siis mitään paineita. Lukijat siis odottavat perjantai illoilleen tekemistä, hauskaa luettavaa ja kaiken hyvän lisäksi sen pitää kertoa omasta työstäni. Ei siis mikään vaikea juttu, eihän? Tai sitten älyttömän hankala juttu. 

"Valaisemalla jonkun toisen päivää

valaisee omansakin."

Pitää olla myös erilainen, mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava, että lukijat jaksavat seurata blogia viikosta toiseen. Samoja juttuja ei viitsi jauhaa jatkuvasti, mutta välillä on kuitenkin hyvä palata muistuttamaan joistakin asioista. Oletteko koskaan ajatelleet, miten vaikeaa kirjoittaminen saattaa olla? Onneksi itse kirjoittaminen ei ole minulle vaikeaa, vaikka aiheen päättäminen saattaa välillä aiheuttaa harmaita hiuksia. Ja sen pohtiminen, kehtaako sitä nyt kirjoittaa blogiin vai ei. Huhhu, minä luultavasti harmaannun ennen aikojani. 

Olen valtavan kiitollinen kaikista saamistani kommenteista ja ne merkitsevät minulle paljon. Koskaan ei kyllästy kuulemaan, miten on onnistunut saamaan jonkun nauramaan tai piristämään jonkun päivää. Toisten piristäminen on aina hienoa ja sen kuuleminen saa minutkin hymyilemään. Mutta ettei koko blogijulkaisu menisi vain blogijulkaisuista höpistessä, niin vaihdetaanpa aihetta.

Meillä oli tänä perjantaina lounas Paviljongilla työkavereiden kanssa. Suhteellinen vapaamuotoinen tilaisuus siis, eikä tarvinnut jännittää eikä mitään. Meillä oli kivaa ja ruoka oli hyvää ja kaikki sujui hyvin. Aamulla kuitenkin mietin pitkään, mitä pukisin päälle, etten näyttäisi ihan peikolta ihmisten ilmoilla. Pestessäni hampaita tiputin hammastahnaa paidalle. Kiireisenä en ehtinyt vaihtaa sitä, vähän huuhtaista vain ja sitten koko päivän mietin, että kiinnittääköhän kukaan siihen huomiota. Onneksi saatoin lohduttautua sillä, että ei varmaan kiinnittäisi, jos lounastaessa epähuomiossa pudottaisin siihen jotain. Ehkä pitäisi pyytää tarjoilijalta suosiolla vaan ruokalappua tai tyytyä kohtaloonsa sen suhteen, että paidassani tulee olemaan useampia tahroja päivän jälkeen. 

Tavallisesti syöminen ei ole mikään maailman vaikein asia, mutta koetappa syödä ruisleipää ja hengittää samaan aikaan. Siis suun kautta. Varmasti menee joku pala henkeen ja joudut sitten yskimään sitä pois ja paikalla olijat miettivät, meinaatko sinä tukehtua siihen ja pitääkö hakata selkään tai miten se ihme ote menikään, joka pitää tehdä jos jollakin on mennyt jotain väärään henkeen. Lörtsyä syödessä menee henkeen myös jotain miltei joka kerta. Ja tällä viikolla meinasin tukehtua jopa omaan sylkeeni. Uskomatonta vai mitä?

Tavallisesti myöskään ihmisten ilmoilla liikkuminen ei kuulu maailman vaikeimpiin asioihin, mutta lähdeppä reissuun meidän työporukan kanssa. Me pääsimme Paviljongille ilman suurempia ongelmia, jos ei oteta lukuun miljoonaa vuotta kestänyttä lähtöämme, huuruisia auton ikkunoita ja pientä tietukkoa, jonka aiheutimme kulkiessamme tuskin pariakaan kilometriä Toimarilta Paville. Pääsimme myös ruokailuun suhteellisen hienovaraisesti ja huomaamattomasti. Miltei uskomaton suoritus meidän porukaltamme. Ruokaa syödessä ei katasrofeja, hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue! 


       "Hyvällä huumorilla pärjää pitkälle."

Mutta täytyy kyllä sanoa, että kun tarjoilijat ottivat meiltä lautasia pois, toivat meille juomista tai ruokaa, kaikki vähän liikehtivät kiusaantuneesti ja mietin, että milloinhan joku kolauttaa päällään tarjoilijan joko tajuttomaksi tai osuu tarjoilijan jo pitämiin lautasiin ja hän tiputtaa ne lattialle. Mikä kaaos siitä syntyisikään! Mitään tälläistä ei kuitenkaan tapahtunut, meidän seurueemme oli selvästi skarpannut. 

Jälkiruokaa hakiessamme haahuilimme typerinä edestakaisin, sillä vaikka jälkiruokabuffetin paikka oli kyllä kerrottu meille, emme huomanneet sitä ja vaikutimme taatusti idiooteilta etsiessämme sitä. Sen kyllä korvasi se, että jälkiruoka oli aivan ihanaa. Appelisiini kakku oli samalla pirteä, makea ja raikas ja kaikessa pienuudessaan myös niin täynnä makuja, ettei sitä todellakaan tarvinnut syödä toista palasta. 

Me melkein pääsimme pois Pavilta ilman isompia ongelmia, kunnes tartuin laukkuuni lähtiessämme ja onnistuin osumaan sillä epäonnisesti työkaveriani jalkaan. Se oli oikeasti vahinko. Mitään ei kuitenkaan sattunut, ei kaatumista, ei hirveää mekkalaa toisen vahingoittamisesta, mutta kuulin siitä kyllä myöhemmin. Olin myös aikaisemmin innoissani ruokailusta ja nälissäni ollut odottamassa Paville lähtemistä puoli tuntia liian aikaisin. Minun tuskin annettaisiin ihan kohta unohtaa tätä lounasta Paviljongilla. On niin hienoa olla minä. 

Tästä kaikesta voimme siis päätellä, ettei minun pitäisi syödä ulkona, ei todellakaan. Ei ainakaan työasioissa. Aina sattuu ja tapahtuu jotain. Hirveitä naurukohtauksia, kaatuneita laseja, tippuneita leipiä tai muita ruokia, ruokatahroja vaatteilla, pehmistä jokapaikassa, henkeen vedettyjä ruokia ja yskäkohtauksia jnejne. Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkälle. Näiden saavutusten perusteella voisi ainakin ajatella, että lounastapaamiset eivät ole minulle oikea tapa tavata ihmisiä. Vaikka olisihan se kätevää yhdistää ruokailu ja ihmisten tapaaminen. Mutta ei. Ei todellakaan. Ei lounastapaamisia minulle. Kiitos. 

Mutta arvatkaanhan kun seuraavan kerran joku ehdottaa minulle lounastapaamista, muistanko minä enää tätä? En varmasti. Jännityksellä siis odottaamaan tulevia palavereja ja tapaamisia...

"Ihanien asioiden tapahtumiseen

tarvitaan aikaa."