torstai 15. maaliskuuta 2018

Akvaariokalan elämää

"On onni viettää aikaa
sellaisten ihmisten kanssa,
jotka tekevät 
aivan tavallisesta päivästä
jotain aivan erityistä."


Helou, pitkästä aikaa!

Blogin kirjoittaminen jäi pariksi viikoksi tauolle, koska olin ensimmäisen niistä lomalla, kuten mainitsinkin ennen lomaa julkaistussa blogissa. Loma meni oikein hyvin, olimme Norjassa maanantaista perjantaihin, ja keskiviikkoyönä minulle nousi ensimmäisen kerran kuume. Sen jälkeen kuumeilin koko loppureissun, mutta onneksi särkylääkkeitä syömällä sain oloni inhimilliseksi. Niin, että jaksoin matkustaa takaisin Suomeen. Rankka reissu, mutta oli se sen arvoista. Hauskaahan meillä oli.

Seuraavan viikon sitten vietinkin sängynpohjalla kuumeessa. Nyt kuume on laskenut, mutta ääneni on edelleen käheä. Keskiviikkoon asti ääneni hävisi suunnilleen puolen päivän aikoihin ja loppu päivä oli pelkkää kuiskailua. Mutta kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Äänen parantumiseenhan auttaisi, että on hiljaa. Minä hiljaa? Ei kuuna päivänä tule onnistumaan. EI mitenkään. Mutta sairaslomallekaan en enää halunnut, koska kotona on tylsää, kun ei voi oikein tehdä mitään, pitäisi vaan olla rauhassa ja parannella itsensä. Minäkö rauhassa? Eihän sekään onnistuisi millään.

Töihin palattuani huomasin, ettei työpöytäni olekaan enää vanhassa huoneessani. Okei, eihän siinä mitä. Tiesinhän minä, että minulle oli alettu rakentamaan omaa huonetta, mutten osannut kuvitellakaan, että se olisi jo valmis. Se kuitenkin oli, ja pöytäni oli siirretty sinne. Huone oli hieno! Ei niin ahdas kuin pelkäsin, vaan siellä riitti kyllä tilaa tärkeimmille tavaroilleni. Siinä oli neljä isoa ikkunaa ja ovi mielestäni hassussa paikassa. Se oli kuin akvaario, missä minä olin. Keskellä kaikkea ja kaikkien näkyvillä.

Kun huonetta suunniteltiin, pelkäsin, että eristäydyn jotenkin tavallista enemmän kaikista ja kaikesta. Huomasin ilokseni, etteihän tämä pitänyt paikkaansa ollenkaan. Työkavereillani oli väistämätön pakko pällistellä ikkunassa, irvistellä, hassutella, esittää pantomiimia tai tuijottaa minua. Se on hassun hauskaa ja saa minut jos ei nauramaan, niin ainakin hymyilemään. Ja mikä tärkeintä, en tunne itseäni eristetyksi, niinkuin aiemmin pelkäsin.

 Kävimme ostamassa ikkunoihin kalvot, jotka edes vähän estävät näkyvyyttä sisään ja verhokapat, jotka tuovat kodikkuutta, väriä ja pirteyttä huoneeseeni. Siitä tulee vielä todella mahtava kunhan saadaan kaikki kuntoon.

Entisistä Majakka-toiminnan tiloista tuli Savonlinna Toimintakeskuksen uusimman tulokkaan Toimintatuvan tilat. Siirsin Majakan tavarat sieltä pois, osan omaan huoneeseeni ja osan muualle. Eilisen aikana sain työnnettyä työkavereideni avustuksella tavarat kaappeihin. Ne ovat siellä hirvittävässä sotkussa, mutta en jaksa välittää siitä. En vielä. Tällä hetkellä on tärkeämpää saada päivärytmi normaaliksi, opetella ryhmien normaali jatkuminen uudestaan ja saada jossain välissä myös oman huoneeni sisustus valmiiksi.

Ah, miten hienoa on olla taas töissä. Tekemistä on huimasti ja minua ihmetyttää ja ilahduttaa miten paljon ihmisillä on minulle asiaa. Kuulen jatkuvasti nimeäni huudettavan ja sitä myöten tunnen itseni tärkeäksi. Loistavaa!

Kaikki etsii vielä hieman omaa paikkaansa, ihmiset, tilat, tavarat, mutta sopu sijan antaa, niinkuin sitä sanotaan. Vielä jokainen meistä löytää oman paikkansa, mutta se vaatii vain hieman aikaa ja kärsivällisyyttä. Vielä jossain vaiheessa kaikki rutinoituu uomilleen, niinkuin me olisimme aina olleet yhdessä. Yhtä ja samaa perhettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti