torstai 12. huhtikuuta 2018

Kevättä odotellessa

"Nauruasi vailla,
olen se linnuton puu,
lehtiä täynnä,
linnuton puu.
Lämpöäsi vailla,
olen vain ylpeä kuu,
loistavan kylmä,
ylpeä kuu.
Jos sinun rakkautesi
tulee ja asuttaa aution puun,
jos tulet oksalleni,
annan sun levätä vierelläni. "
˜Anna Puu,
Linnuton puu
Kevään ensimerkit ovat ilmassa. Lumet on alkaneet sulamaan, aurinko on paistanut ja vettäkin satanut. Autotiet ovat jo sulat ja kävelytietkin suurelta osin. Tällä hetkellä sora rahisee kengänpohjissa kävellessä, mutta kohta tulee sekin aika, kun se kerätään pois ja kaikkialla leijailee hirmuinen hiekkapölläkkä. 

Itse sain eilen aloitettua pyöräilykauden ja kevään ensipyöräily tuntuu todellakin kropassa tänään. Onneksi tänään työmatka on lyhyt, joten pyörän satulaan ei välttämättä tarvitse nousta. 

Jos olette itsekin aloittaneet jo pyöräilyn, niin muistakaahan olla varovaisia liikenteessä. Tällä hetkellä vielä teillä oleva sora on petollisen liukasta. Ja kypärät päähän, ettei satu pahempia vahinkoja. 

Kevät on uusiutumisen aikaa. Aikaa kun luonto herää talven horroksestaan ja alkaa luomaan uutta. Leskenlehdet harmailla tienpientareilla ovat varma merkki keväästä, joten innolla odotan kun ensimmäisen kerran näen keltaiset kevään ensikukat kukoistamassa, hetken vielä harmaassa maassa. 

Kevät on myös luopumisen aikaa, aikaa luopua talven pitkistä pakkasöistä ja puihin kietoutuneesta valkoisesta huurteesta, maan peittäneestä, valloittaneesta lumesta, jota tänä talvena tuli tavallista enemmän. On aika luopua pimeydestä, kylmyydestä ja horroksesta, johon talvisin koko maa tuntuu vetäytyvän. 

On aika antaa tilaa valolle ja lämmölle, joka herättää tämän loistoonsa. Tänä keväänä luopuminen tuntuu tavallista vaikeammalta. Tänä keväänä on mukana täysin odottamaton suru, joka kalvaa sydäntä niin kylmänä ja viiltävänä. 

Yleensä syksyisin osa tuntee menettämisen tuskaa, koska luonto valmistautuu talven kylmään, pudottamalla lehtensä, muuttumalla ensin kirjaviksi kirkkaiksi väreiksi, ja sitten ruskeaksi. Lämpimät kesäpäivät, jolloin aurinko ei laske ollenkaan, vaihtuvat kylmään ja sateiseen syksyyn, jolloin aurinko ei välttämättä ollenkaan paista. 

Mutta nyt keväällä luopuminen symboloi jotain aivan uutta. Enää talven kylmyydestä luopuminen ei ole vain sitä, nyt se on paljon enemmän. Se on yhden aikakauden loppu, yllättävä, äkillinen, surullinen. Se tuo kyyneleet silmiin ja surun sydämeen, mutta ajan myötä, kun aurinko on lämmöllään meitä hellinyt, kun tuuli on meitä viileydellään puhdistanut, kun kylmyys on meitä raikastanut, niin ehkä sitten, vasta sitten voimme katsoa kevättä uusin silmin. Silmin, jotka näkevät kauneuden, hyvyyden, onnen, ne hyvät asiat.

Kevät on uusiutumisen aikaa. Mutta nyt on aika luopua. Nyt on aika surra, muistella ja kaivata. Mutta tulee vielä aika nauraa. Nauraa, muistella ja rakastaaa. 

On aika katsoa eteenpäin, ei junnata paikoillaan. Tulee vielä takapakkia, hetkiä jolloin tuntuu, ettei eteenpäin vaan pääse, takatalvi. Mutta silti kesä ei luovuta, vaan sieltä se pikkuhiljaa tulee. Sulattaa lumen ja jään lämmöllään, kohta kukat kukkii ja aurinko paistaa. Kohta luomakunta herää loistoonsa, jonka kauneutta voimme ihailla, lämpöön voimme tuudittautua ja jonka valo saa meidät hymyilemään.  

Elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin. Säälimättä, mitään tuntematta, helpotukseksi. Maailma ei pysähdy. Joten ei auta kuin liikkua mukana. Päivä kerrallaan, hetki hetkeltä, pikku hiljaa. Jossittelu ei auta, eikä menneisyyteen jääminen kannata. Muistot kyllä kulkee mukana. Aina. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti