"Yritä tehdä sellaista,
mihin et usko pystyväsi."
- kirjasta Tuhat tietä onneen
Tämäkään viikko ei mennyt suunnitelmien mukaan. Todellakaan. Tässä sitä taas nähdään, ettei pitäisi suunnitella ollenkaan, kun metsäänhän se menee jokatapauksessa. Onneksi kaikki on kuitenkin selvitettävissä ja setvittävissä, eikä tässä nyt mitään vahinkoja sattunut.
Alkuviikosta Anne pyöritteli hyvinvointi ryhmiä, joita koronarajoitusten lievennettyä on lähtenyt pyörimään kaksi. Facebookista oli nähtävissä kuvia heidän tekemisistään. Toisen ryhmän kanssa he olivat kokeilemassa jousiammuntaa ja toisen kanssa sitten istuttelemassa kukkia.
Tiistaina lähti myös pyörimään ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen aamupalat. Ne pyörivät juhannusviikkoon asti ja jäävät sitten kesätauolle, mutta muutaman viikon saa niistä nautiskella.
Keskiviikkona oli jäähyväiset Tutu -hankkeelle päivä. Me tapasimme Savonlinnassa XAMKin tiloissa ja uskoisin, että jokainen paikallaolija oli iloinen siitä, että koronarajoitukset heltisivät siten, että saatoimme tavata viimeistä kertaa. Se oli kuin kaikki tutu-tapaamiset olivat. Rento, hauska, meidän näköinen, mutta tällä kertaa siinä oli haikeutta ja hieman muutoksen tuskaa mukana. Me aloitimme herkullisella aamiaisella ja toiset jatkoivat esittelykierrokselle jonnekin XAMKille ja toiset jäivät istuskelemaan kahvilaan ja vaihtamaan kuulumisia.
"Älä anna pelon estää sinua saavuttamasta haluamaasi."
- kirjasta Tuhat tietä onneen
Sitten me kapusimme portaita ylös neljänteen kerrokseen, luokkaan, jossa olimme aiemminkin olleet ja sieltä oli niin upeat näkymät Saimaalle. Siellä meille esiteltiin tutu hankkeen loppujulkaisua, joihin itsekin olin oman osani kirjoittanut. Ja enköhän minä siitä luomisen tuskasta tännekin kirjoitellut. Loppujulkaisusta tutu-hankkeen projektityöntekijät sanoivat, että se on meidän näköinen, osallistujien ja olihan se. Voin sanoa, että se oli myös meidän näköinen, SaTan, Savon Taitajat Oy:n, jona me olimme osallistuneet siihen. Tekstini jälkeen loppujulkaisussa oli meistä kuva ja se se vasta meidän näköinen olikin. Joku meistä irvisteli kuvassa. Ja sehän on juuri meitä, harvemmin meistä näkee onnistuneita kuvia.
"Yritä aloittaa siitä minkä tunnet osaavasi.
Aloittaminen riittää - se vaatii urheutta.
Ja urheudessa piilee nerous ja taika."
- kirjasta Tuhat tietä onneen
Jos tutun loppujulkaisu kiinnostaa, se löytyy tästä linkistä: https://www.theseus.fi/handle/10024/499481 - paitsi unohdin, etteihän tähän saa aktiivisia linkkejä. Pahus. Mutta voihan tuon ritirimpsun aina kopioda.
Sitten meillä oli hanketyöntekijöiden kehittelemää tekemistä, missä piti etsiä sitaateista ensin tutua kuvaava sitaatti ja sitten yksi omaa itseä tai elämäntilannetta kuvaava. Sitten ne luettiin kaikille. Itse panin huomionarvoisena merkille, että kaikkien sitaatit olivat erilaisia, vaikka vaihtoehtoina oli samoja. Silti kukaan meistä ei valinnut ainuttakaan samaa sitaattia. Sitaattien metsästyksen jälkeen me teimme uusia suomalaisia sananlaskuja. Tehtävänanto oli, että kahdesta suomalaisesta sananlaskusta, mitä he olivat etsineet ja tulostaneet, piti tehdä yksi uusi sananlasku. Tehtävä oli hauska ja haastava. Ja kyllä me niille sananlaskuille sitten naurettiin.
"Joskus ongelmat pitää kohdata uudesta näkökulmasta,
jotta niihin löytää ratkaisut."
- kirjasta Tuhat tietä onneen
Sen jälkeen me siirryttiin Hotelli Hospitziin ruokailemaan. Herkuttelimme hyvällä ruualla ja loistavalla seuralla. Aikaa ruokailemiseen oli varattu kolme tuntia, mikä tuntui kamalan pitkältä ajalta, mutta aika hurahti ohi ennen kuin huomasimmekaan. Me söimme ja nauroimme. Sitten söimme lisää ja lopulta vain juttelimme ja nauroimme.
Torstaina sitten luulin, että minulla olisi koulutehtävä, ja hätäilin sitä koko päivän. Valmistelin siihen kuulokkeita, jotka meille oli hommattu etätyöskentelyä varten ja taistelin niiden kanssa tosi pitkään. En voinut vain antaa periksi, sille, etten osannut käyttää jotain onnettomia kuulokkeita. Luulisi niiden käyttämisen olevan ihan selvää. Etsin netistä jopa ohjeita kuulokkeiden yhdistämiseen tietokoneeseen ja puhelimeen ja lopulta löysin ohjekirjankin, jonka olin itse vasta purkanut kuulokelaatikosta, mutta olin täysin unohtanut koko ohjelappusen. Sitä lueskelin sitten huonolla englannillani ja koetin ymmärtää, että miten ne pahukset oikein saisi toimimaan. Lopulta, pitkän ja raivostuttavan taistelun jälkeen luovitin. Menin pyytämään apua atk-osaston pojilta ja eräs heistä tuli sitten laittamaan kuulokkeet minulle toimimaan.
Olin itse taistellut niiden kanssa kaksi tuntia. KAKSI tuntia! Ja hän sai ne toimimaan kahdessa minuutissa. Se oli uskomatonta. Siinä rapisi kyllä kaikki itseluottamukseni atk-hommissa. Saa kyllä tästä lähtien Annen atk-avustaja olla joku ihan muu kuin minä. Hyvänen aika sentään. Sitten pyysin atk-puolen työntekijää vielä korjaamaan tulostimeni, tai siis yhdistämään tietokoneeni tulostimeen. En ollut saanut tulostettua ehkä puoleen vuoteen mitään. Siinä kesti sentään vähän kauemmin, sanotaan kaksitoista minuuttia. Ja sitten se toimi. En voi uskoa sitä. Tämän tarinan opetus oli se, että jos itse ei osaa, ja ei osaa vaikka lukisi ohjeita, niin kannattaa sitten kysyä apua, jos sellaista on tarjolla.
"Onnen saa kun rohkaistuu muuttamaan asioita,
jotka pitäisikin muuttaa.
Puhutaan tavallisesta terveestä järjestä.
Miten epätavallista se onkaan!
Jos pystyt rakastamaan työtäsi,
voit olla onnellinen elämässäsi."
Perjantaina sitten minulle oli Teams-palaveri opettajan kanssa, seuraavasta harjoittelustani, jonka suoritan kesällä. Sain vastauksia kysymyksiini ja kaikenkaikkiaan oli tyytyväinen keskusteluun. Puhelin ei tällä viikolla ole soinut kovinkaan useasti, mutta auta armias, kun olen jossain Teams-palaverissa, niin kyllä sitten soi puhelin ihan urakalla ja ovella käydään koputtelemassa. Muuten kyllä saa olla suunnilleen rauhassa koko päivän (hah, milloin muka?) mutta sitten kun olisi jotain tärkeää tekemistä, niin silloin kyllä olisi muillakin asiaa. Mutta sehän on ihan perinteistä.
Tänään olen sitten juossut oman huoneen (tyyliin Toimarin perimmäinen nurkka) ja kahvihuoneen väliä, eli ravannut taloa edestakaisin jos jonkin asian takia.
Vaikka kaikki tuntuu olevan nykyään sähköistä ja niin teknistä ja helppoa, niin kaikki ei kyllä todellakaan ole. Tuntuu, että nyt jatkuvasti joku tökkii. Elämme tällä hetkellä sellaista murrosvaihetta, missä osa asioista toimii sähköisesti, osa ei toimi, vaikka pitäisi ja osa pitää sitten hoitaa vanhanaikaiseen tapaan, paperisesti. Aika raivostuttavaa, eikö? Mutta ehkä voin lohduttautua sillä ajatuksella, ettei tämäkään hetki kestä ikuisuutta. Onneksi.
"Tee murheestasi mysteeri
ja nauti sen ratkaisemisesta."
-kirjasta Tuhat tietä onneen
Tämä on toiseksi viimeinen blogijulkaisu ennen blogin kesätaukoa. Blogi jatkuu sitten kun jatkuu, sellaisena kuin jatkuu. Sitä odotellessa sitten. ;)
"Eilen oli murhetta,
tänään on toivoa
ja huomenna
kaikki on mahdollista."
- kirjasta Tuhat tietä onneen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti