Koulutuksessa tiistaina

"Suurin palkkio ihmisen uurastuksesta

ei ole se mitä hän siitä saa,

vaan se,

millainen hänestä

uurastuksen myötä tulee."

- John Ruskin

Tämä viikon tiistaina meillä oli koulutus, mihin menemistä en odottanut innolla, täytyy myöntää. Tottakai tiedän, että koulutukset, oikein valitut koulutukset antavat minulle lisää työkaluja työhöni. Mutta silti koulutuksissa on jotain, mikä ei saa minua hyppimään innosta niihin mennessäni. Syitä voisin lähteä tässä ihmettelemään, mutta se ei ole syy miksi lähdin alunperin kirjoittamaan aiheesta. 

Koulutukseen meitä lähti neljä työntekijää Toimintakeskukselta ja mukana oli taas sellainen eliittiporukka, että sanomistahan siitä tulisi. Ja oikeassa olin. Koulutus alkoi oikeaoppisesti aamupalalla, josta päästyämme sain sellaisen naurukohtauksen, että vettä valui silmistä. Työkaverini katsoivat minua kuin hullua, mutta eivätkö he ymmärtäneet hauskuutta siitä, kuinka tyhmiä meidän oikein piti olla, kun emme saaneet roskapönttöä auki. Meidän puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, ettei se ollut normaaliroskapönttö. 

Meidät jaettiin ryhmiin, missä kaksi meistä lähti eri työpajaan. Olinkin osannut odottaa sitä, sillä tälläisissä koulutuksissa yleensä haluuttiin erottaa samassa työpaikassa työskentelevät. Meidän työryhmämme jaettiin vielä neljään pienempään ryhmään ja näin erosin viimeisestäkin työkaveristani. Olin tiennyt sen hienoksi jutuksi alusta asti, mutta myöhemmin sain siihen varmistuksen kuullessani työkaverini ryhmän älämöivän kovaan ääneen ja työkaverini nauravan kovaäänisesti. 

Oma ryhmäni osoittautui tavaksi avartaa omaa näkökulmaani, sillä meidänn ryhmämme koostui monen eri alan asiantuntijoista. Olin erittäin mielenkiintoista kuulla heidän mielipiteitään ja juttujaan.

 Koulutuksessa käsittelimme aiheita, mistä kuvittelin, että minun on vaikea sanoa mitään. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei niin ollut. Ryhmämme toimi hyvin yhteen ja saimme tehtävänannon lisäksi juteltua muistakin asioista työhöömme liittyen. 

Kahden tunnin ahkeran työpaja työskentelyn jälkeen koitti odotettu ruoka-aika. Oli ilo huomata, että meidän neljän hengen Toimintakeskuksen työntekijöiden joukkomme ei ollut niin pelottava, etteikö meidän pöytäämme olisi tullut muitakin ihmisiä. En muista mistä keskustelimme ruokailun ohessa, mutta muistan, että meillä oli hauskaa. Lisää naurua minusta kirvoitti roskapöntön avaamisen yrittäminen uudelleen ja tällä kertaa joku meitä fiksumpi onnistuikin siinä. Kävi kuitenkin ilmi, että roskis oli rikki, eikä me oltukaan niin tyhmiä kuin olimme alussa luulleet. 

Ruuan jälkeen olisi tavanomaisesti kuulunut päiväunet, mutta armaat työtoverini eivät antaneet minun nukkua niitä, vaikka seuraavien työpajojen alkamiseen oli runsaasti aikaa. Ehkä se oli kuitenkin vain hyvä juttu, sillä ehdimme verkostoitua ja höpötellä jonninjoutavia sillä välin. Huomasin kuitenkin jotain huolestuttavaa ruokailun jälkeisenä aikana. Meillä oli koossa nuorison kanssa työskenteleviä ammattilaisia, mutta kukaan meistä ei tuntunut noteeraavan tyttöä, joka seisoi yksin erillään muista ja räpläsi puhelintaan kuulokkeet korvissa. Silloin minä päätin, että minä lyöttäytyisin hänen seuraansa, ettei hänen tarvitse olla enää yksin. 

"Surumme ja haavamme paranevat vain,

kun kosketamme niitä myötätuntoisesti."

- Buddha 

Kävikin hyvin, sillä pääsin kyseisen tytön kanssa samaan työryhmään seuraavassa työpajassa. Onnistuin saamaan häneen yhteyden, vaikka ensimmäisellä tehtäväpisteellä meidän ryhmämme ei ollut kovin puhelias tai tuottelias. Kuitenkin vain yhtä pistettä myöhemmin me naureskelimme hauskoille meemeille, joita hän näytti puhelimestaan ja kerroimme juttuja itsestämme. 

Kun kahvihetki koitti, me heitimme luontevasti läppää siitä, kuinka käytin paljon sokeria kahvissa, jota en yleensä juonut. "Jää limpparitkin toiseksi tälle kahville." Saimme työpisteillä tehtävämme valmiiksi ennätysajassa ja pääsimme lähtemään hetkeksi omille teillemme. Yhdessä tytön kanssa me jäimme istumaan yhdelle penkille ja naureskelimme toistemme mitä eriskummallisimmille sattumille. 

Lopulta siirryimme yhteenvetoon ja istuimme vierekkäin kuin yhteisestä sopimuksesta. Nauroimme ja supisimme hiljaa kuunnellessamme kouluttajan sepustusta. Silloin tiesin, että olin saanut hänestä ystävän. Hän kysyi ikääni ja oli ihmeissään siitä, että olin 24-vuotias. Hän oli minua 9 vuotta nuorempi, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Joidenkin kanssa juttu vaan luistaa, iästä huolimatta. Kun koulutuksen loputtua huikkasimme toisillemme heipat, tuntui kuin olisimme tunteneet pidempäänkin. 

Koulutuksen anti oli siis täysin erilainen kuin olin kuvitellut. En olisi edes vilkkaalla mielikuvituksellani osannut odottaa sellaista. Minä sain sieltä ystävän. Ja tiedän, että tästä lähtien minä ainakin tulen olemaan se, joka menee juttelemaan sille yksinään olevalle henkilölle. Koska tiedän, että sillä on suuri merkitys, vaikka lopputulos ei olisikaan vastaavanlainen. Sillä on suuri merkitys joka tapauksessa. Kenenkään ei pitäisi olla yksin, jokainen tarvitsee kontakteja ja ystäviä. Ihan jokainen meistä.  

"Yksikään laki tai määräys

ei ole niin mahtava

kuin ymmärrys."

- Platon