"Elämä on ihanaa,
kun on jotakin odotettavaa."
-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia
Tämän kertaisessa lainauksessa sanotaan, että elämä on ihanaa, kun on jotain odotettavaa. Olen sitä mieltä, että se taitaa olla ainakin jossain määrin oikeassa. Noh, odottaminen ei ole aina ihanaa, mutta miettikää miten kiva on sitten päästä takaisin ulos kun koronavirus tilanne tästä hiipuu. Voi käydä taas kyläilemässä, ikääntyneidenkin luona, voi käydä ulkona syömässä, halleilla pelaamassa, koulussa, töissä.. Tehdä kaikkia meille aiemmin niin itsestäänselviä asioita, jotka ei enää olekaan itsestään selviä.
Olen etätyö ja -koulu aikana jutellut kahdelle yläasteelaiselle nuorelle. Toinen heistä oli kuin maansa myynyt, koska kouluun ei enää päässyt. Ei kuitenkaan oppiaineiden takia, vaan siksi, ettei kavereita enää nää koulussa. Ja kun kyläilytkin on kielletty, niin kavereita ei nää enää vapaa-ajallaankaan. Ymmärrän kyllä hänen mielipahansa siitä, että koulut ovat kiinni.
Uskon myös, että jopa sellaiset nuoret, jotka eivät koulunkäynnistä tai koulussa käynnistä tykkääkkään, ymmärtävät tilanteen vakavuuden kun koulut laitetaan kiinni. Toinen nuori jolle puhuin oli puolestaan iloinen, ettei koulussa ollut lähiopetusta.
Saman asian kaksi eri puolta. Heidän mielipiteissään oli samaa se, että he eivät usko oppivansa yhtä paljon opiskellessaan etänä kuin mitä he oppivat lähiopetuksessa. Itse monimuoto opiskelijana ymmärrän tuon pointin täysin. Toisaalta minun monimuoto opintoni ovat tehty monimuodoksi, peruskoululaisten ei.
Etäopiskeluun ja etätyöskentelyyn liittyy myös laitteiden käytön osaaminen. En ole itsekään mikään tekniikan ihmelapsi ja viimeksi eilen toiminnanjohtaja kysyi, että miksi puhelimeni vaan piippasi varattua koko ajan. Hän oli soittanut kolmesti, eikä minun puhelimessani näkynyt mitään. Olin ollut puhelimessa kaikkien hänen soittoyritystensä ajan, mutta puhelin ei ollut edes koputtanut. Okei, koputustoiminto siis päälle, ei sen kummempaa. Mutta kun olin etsinyt puhelimestani koputustoiminta puoli tuntia, päätin luovuttaa. Päätin niellä ylpeyteni ja soittaa jollekin, joka osaisi auttaa minua.
En ole vielä ehtinyt soittamaan sitä puhelua ja eilen tajusin miten vaikea toista on ohjeistaa tekemään jotain, vaikka lähdettäisiinkin ihan samanlaiselta näkymältä yhdessä suorittamaan asiaa. Kerron siitä kohta lisää. Voin siis vain kuvitella, miten minä hoomoilasena yritän näppäillä puhelintani ja löytää siitä jonkun jutun jostakin. Vaikka neuvot olisi miten hyvät tahansa, jos kyseinen kohta ei satu silmään, niin sitten tarvitsee silmälasit, mutta se ei vaan osu silmään. Piste. Siinä ei auta äänen kohottaminen toiselle, eikä oman pään hakkaaminen seinään, toisen ehkä...
Taidan kuitenkin suosiolla jättää puhelimen säätämisen huomiselle, huoh. Tuskin maltan odottaa. Ääh... Mutta takaisin siihen toisen opastamiseen. Minä yritin eilen opastaa yhtä Majakka-toiminnan ryhmäläisistä muokkaamaan omaa blogiaan. Hän halusi siihen erilaisen teeman ja eri värisen tekstin ja taustan. Ookoo, ei ongelmia. Olinhan tehnyt sen MajakanValo-blogiinkin, sen pitäisi siis sujua ongelmitta.
Ei sujunut. Ensinnäkään en itsekään enää muistanut miten olin saanut blogin teeman tämännäköiseksi, mistä olen muuten edelleen tyytyväinen. Joten ensin minun piti etsiä se kohta itse. En kuitenkaan uskaltanut kokeilla eri teemoja ja niiden muokkausta, koska pelkäsin että onnistuisin muuttamaan tämän blogin asetuksia ja värejä, saamatta niitä enää takaisin. Kun olin itse verestänyt muistiani siitä, miten kyseisiä asioita saattoi muokata, oli minun selostettava tämä ymmärrettävästi vielä ryhmäläiselle.
Viesteillä siihen ei ollut mitään mahdollisuutta, tiesin sen alusta lähtien. Joten me puhuimme puhelimessa. Vaikka avasimme saman sivun samaan aikaan ja lähdimme yksi asia kerrallaan yhdessä tekemään sitä, se ei onnistunut. En ollut osannut ajatellakaan, että eri merkkisissä koneissa tai laitteissa näkymä ei olisikaan sama. Tai en oikeastaan tiedä johtuiko se niistä eri merkeistä tai laitteista, mutta samanlainen näkymä ei kuitenkaan ollut. Ei vaikka koetimme mennä siihen uudestaan samaan aikaan.
Sitten minä luovutin. Menin hänen blogisivuilleen ja kuvia lähettämällä saimme yhdessä muokattua hänen bloginsa teemaa ja väriä sellaiseksi kuin hän halusikin. Kunnes tänä aamuna satuin mainitsemaan luettuani hänen blogin, että teksti näkyi pinkkinä. Mikä ei todellakaan ollut tarkoituksenmukaista. Voihan vitsi. Nyt pitää koettaa vaihtaa tekstin väri vielä jossain vaiheessa, enkä enää odotakaan siitä mitään helppoa hommaa...
Samanlaiseen ongelmaan törmäsin tänään kokeillessani ryhmäläisten kanssa whatsappin ryhmäpuhelua. Yksi ryhmäläisistä ei saanut puhelua kuulumaan, vaikka muille se kuului ihan hyvin. Ei auttanut kuin lähteä alusta. Kuulokkeet piti ottaa pois, jos ne vaikka sattuisivat olemaan rikki ja ongelma siinä. Kuulokkeissa ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa. Seuraavaksi pohdittiin, missä muussa ongelma olisi voinut olla. Ryhmäpuheluun vastaaminen ei ole sen vaikeampaakaan kuin normaaliin puheluun. Painetaan vain vihreän luurin kuvasta, tai pyyhkäistään kohti vihreää luuria.. Kivat kuvailut.. mutta ymmärsitte varmaan mitä tarkoitan.
Lopulta ongelma selvisi, se olikin ollut se, että vastatakseen puheluun olikin pitänyt pyyhkäistä ylöspäin, eikä vihreän luurin suuntaan. Ja minähän sen sitä muistanut, koska minun ei soittajana tarvinnut puheluun vastata ollenkaan. Ongelma oli kuitenkin ratkaistu, jippii! Huomenna meillä on sitten suunnitelmissa lähteä kävelemään, jokainen omille teilleen, mutta me pidemme yhteyttä puhumalla toisille ryhmäpuhelussa.
Ryhmäpuhelukokeilujemme aikana kokeilimme myös, että jokaisen kuulokkeet toimivat. Kuulokkeiden avulla me pystymme liikkumaan vapaammin ja mukavammin, eikä tarvitse pitää toisella kädellä koko ajan puhelinta korvalla. Tuli nimittäin tänään soiteltua ryhmäpuheluita ihan useamman kerran...
Vielä lenkin yksityiskohdista sopiessamme huomasin, ettei lenkin tarkoitus ollut ymmärrettävissä kaikilla. Meidän ei siis ole lenkin aikana tarkoitus nähdä toisiamme ollenkaan, vaan jokainen voi kävellä oman lenkin sielläpäin missä asuu. Minä ymmärsin kyllä väärinymmärryksen tässä, sillä miksi me lähdemme lenkillä ja soitamme toisillemme samaan aikaan? Vain kuunnellaksemme toistemme puuskutusta ja hengästynyttä puhetta? Kun voisimme kävellä lenkkimme kuunnellen kuulokkeista musiikkia ja soittaa toisillemme vasta lenkin jälkeen. Tai sitä ennen.
Voimme ehkä kokeilla myös sitä. Mutta puhelun tarkoituksena lenkin aikana on luoda meille sellainen mielikuva, että olemme lenkillä yhdessä. Ja ehkä se myös innostaa meitä lähtemään lenkille, lähdemmehän me kuitenkin yhdessä, vaikkemme yhdessä kävelekään.
Huomenna varmaan sitten kirjoitan miten lenkki oikein sujui... Ihan jännityksellä odotan. Palataan siis huomenna asiaan!
"Elämä on suuri seikkailu,
josta saat nauttia."
-kirjasta Aurinkoinen mieli, Elämänmakuisia ajatuksia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti